Kuu-raasu

Kyllä nyt koetellaan koirien ja koiranomistajien henkistä ja fyysistä kestävyyttä. tässä on siis koirien ripulirallia kestetty kaikkiaan puolitoista viikkoa, ja nyt vasta näkyy valoa tunnelin päässä. Mutta aloitetaanpa alusta, eli toissa viikon lauantaista.

Kyseisenä lauantaiaamuna olin töissä, mutta pääsin sen verran aikaisin että ehdin mukavasti Korkeavireelle epiksiin. Koska Kiralla oli jostain käsittämättömästä syystä maha kuralla, pääsi epistelemään vain Kuura. Tehtiin ensimmäistä kertaa kisaavien rata, ja ihan mukavastihan se menikin. Meno tosin oli varsin vetelää ja laiskaa, ja tuloksena 10vp (ensimmäinen vitonen omasta ohjausvirheestä ja toinen laiskoilta kepeiltä), jolla irtosi kuitenkin viides sija, ja saatiin jopa hiaaano vaaleanpunainen ruusuke! :)

 Ihmettelin kuitenkin neidin velttoa menoa - etenkään keppejä se ei olisi millään jaksanut pujotella loppuun! Aloinkin epäillä että juoksut olisivat hyvinkin lähellä, ja niinpä ne sitten seuraavana yönä alkoivatkin. Kuura on aina juoksujen aikaan väsynyt ja melkein masentuneen oloinen. Se vaan köllisi kainalossa koko päivän ja kävisi välillä vaan syömässä.

Suurempaa ihmetystä kuitenkin herätti Kiran masuvaivailu - eihän sillä mene ikinä maha sekaisin! Sitten Martti kuitenkin kertoi tarjonneensa niille jo muutaman päivän jääkaapissa hengannutta hirven luuydintä. Kuura oli nyrpistänyt nenäänsä ja jättänyt syömättä, mutta Kira oli tapansa mukaan ahmaissut koko roskan suuhunsa. Nopeasti se kuitenkin vaivastaan tokeni, ja vuorokauden kuluttua maha oli jo kunnossa. Maanantain treenien jälkeen sillä meni kuitenkin maha uudestaan löysälle. Edelleen mietin, että oliko kyseessä nyt ihan eri pöpö vai ei. Onneksi siitäkin selvittiin nopeasti.

Torstai-iltana kuitenkin alkoi suurempi souvi; Kuura-neiti alkoi ripuloida. Ja sen ripulista ei sitten välillä tahdo tulla loppua millään. Pari yötä meni tiiviisti pihalla juostessa ja unet jäivät kovin vähiin. Lauantaiaamuna se oli vieläpä oksennellut, eikä ollut kuulemma ruokakaan kelvannut. Siinä vaiheessa olin huolesta sekaisin, mutta onneksi ruokahalu palasi nopeasti, ja Canikur-tabut menivät nassuun kuin suurikin herkku. Sunnuntaina ja maanantaina tilanne näytti jo rauhoittuneen. Riisin ja keitetyn broilerin sekaan uskalsi jo lisätä muutaman nappulankin. Sitten ma-ti -yönä tilanne levisi taas käsiin. Kuura ripuloi jälleen, ja aamuyöstä oksensi vaahtoa jonka seassa oli verta. No, ei muuta kuin heti aamusta soitto eläinlääkärille, johon sitten päästiinkin muutaman tunnin varoitusajalla. Jo puhelimessa meille sanottiin, että nyt on koirilla paljon mahapöpöä liikkeellä.

Noh, eläinlääkäri totesi hyvin nopeasti että ei ole tavatonta että mahataudin pitkittyessä koira voi vähän oksentaa vertakin. Koetteli mahaa, mittasi lämmön ja muuta tavanomaista. Päätin kuitenkin otattaa vielä verikokeet, ihan vain varmuuden vuoksi. Niissä ei onneksi mitään huolettavaa näkynyt, joten diagnoosiksi tuli gastroenteriitti, lääkkeiksi antibiootti, kaoliini-pektiini ja tarvittaessa pahoinvointilääke. Lekurista tullessa Kuura vielä kertaalleen teki löysät tarpeet ulos, mutta nyt sen maha tuntuu rauhoittuneen. Ruokahalu sillä on hyvä, ja ihan oma (juoksuinen) itsensä se on. Otetaan nyt kuitenkin vielä varovasti.

Valitettavasti tuota koirien mahapöpöä on muutenkin ollut meidän lähipiirissä; kotosalla vanhempieni Oliver-pehko sekä vanha skottirouvani Esteri ovat myös sairastelleet. Esteri oli saanut mahapöpön perään vieläpä virtsatieinfektion, ja maksa-arvot ovat hurjasti koholla. Kun kyse on 12-vuotiaasta koirasta, on maksan toipuminen hyvin epävarmaa. Esteri on kuitenkin saanut troppia jos jonkinlaista, ja toivotaan että se antibioottien ja erikoisruokavalion avulla vielä siitä tervehtyy.

Vaikka Esteri onkin meidän lauman "musta lammas" -siis ainoa ei-collietyypin koira- niin se on mulle kovin rakas. Enpä muista olenko Esteriä koskaan esitellyt, mutta se on siis virallisesti Fin Mva Bartos Polyester. Esteri tuli mulle "rippilahjana" puoliomistukseen, ja sillä on teetetty yhdet pennutkin. Esteri on maailman omanarvontuntoisin ja ahnein otus, ja terrierin jääräpäisyyden takana on rutkasti älyä. Nykyään se on kylläkin pitkälti kuuro, ja kai sitä pieni dementiakin vaivaa. "Jokos myö syötiin?". Juron ulkokuoren alla on omien ihmisten jaloissa kiehnäävä pehmoilija, jolle ei voi olla hymyilemättä. Toivon hartaasti että saan hymyillä Esterin touhuille vielä jatkossakin.