Ihmisen vaarallisin ystävä?

Lähden aamulenkille koirien kanssa. Hiekkatietä tarpoessani huomaan, että vastaan tulee ilmeisesti lähiseudulla asuva nainen rotikkansa kanssa. Hän komentaa koiran istumaan ja ottaa sitä päästä kiinni. Koira pitää pientä urinaa, mutta tällä kertaa se ei ylly rähinäksi. Pääsemme ohi turvallisesti, mutta jään miettimään tilannetta; entä jos?

Ylläoleva tapahtuma on meille tyypillinen lenkkikokemus muutaman päivän takaa. Itse en ole oikeastaan ikinä pelännyt koiria, mutta tiedostan että mikä tahansa koira voi olla arvaamaton. Ylen ajankohtaisohjelma MOT nosti aiheen esille eilen jaksossa "Ihmisen vaarallisin ystävä". Ohjelmassa esiteltiin kahta Suomessa sattunutta onnetonta tapausta, jossa koira on käynyt ihmisen kimppuun pahoin seurauksin. Samaan syssyyn esiteltiin myös Berliinissä käyttöön otettu 12 koirarodun "musta lista". Kyseisen listan rotuja (mm. bullterrieri, dogo argentino ja fila brasileiro) ei saa tuoda maahan tai käyttää jalostuksessa. Julkisilla paikoilla koiraa tulee pitää kytkettynä ja kuonokopassa, jonka lisäksi koiran omistajan tulee olla suorittanut koiransa kanssa testi, eikä hänellä saa olla rikosrekisteriä.

Amerikanstaffordshirenterrieri eli "amstaffi" on päätynyt Berliinin "mustalle listalle". Kiran mielestä tämä amstaffiyksilö oli ilmeisen vaaraton tapaus.










YLEn tarjoaman tiedon mukaan vaikeasti hallittaviin rotuihin kuuluvia koiria on rekisteröity Suomessa noin 8000. Monet näistä roduista ovat rekisteröintitilastojen valossa yleistyneet maassamme huomattavasti vuosituhannen alkuvuosista - esimerkiksi kanariandoggeja rekisteröitiin vuonna 2003 vain 2, viime vuonna jo 38. Sadan suosituimman rodun listalta löytyy niin staffi kuin amstaffikin. Sen sijaan esimerkiksi rottweilereiden rekisteröintimäärät ovat aivan viime vuosina hieman hiipuneet. Suomessa mitään koira-ajokorttia tai erityisvaatimuksia ei ole kuitenkaan asetettu, ja koiran saa käytännössä myydä kenelle tahansa. Erilaisia tiukennuksia koiranpitoon on kuitenkin esitetty, tiettyjen rotujen täyskiellosta koira-ajokorttiin asti.

Näen ensimmäisenä ongelmana sen, että tietyt suuret rodut leimataan aggressiivisiksi. Rotukohtaista aggressiota tutkittaessa on havaittu, että esimerkiksi chihuahualla ja mäyräkoiralla on keskivertoa suurempi taipumus käyttäytyä aggressiivisesti niin ihmisiä kuin koiriakin kohtaan. Vakavaa aggressiota (puremista tai puremisen yrityksiä) ihmistä kohtaan osoittivat eniten chihuahuat, mäyräkoirat ja jackrusselit. Kohonnutta koira-aggression riskiä esiintyi esimerkiksi akitalla ja pitbullilla. Joillakin koiraroduilla, kuten whippeteillä, berninpaimenkoirilla ja bretoneilla, havaittiin keskivertoa vähemmän aggressiivista käyttäytymistä.

Yksi aggressiivisimmista?

Minä uskon, että mistä tahansa koirasta saa hyvin vaarallisen ja arvaamattoman. Todella paljon on kiinni siitä, kuinka koiraa koulutetaan ja kohdellaan, mutta jalostuksen osuutta on turhaa yrittää selittää pois. Tietyt koirarodut on kehitetty vartioimaan ja suojelemaan, toiset miellyttämään ihmistä, kolmannet haukkumaan hirveä. Erityisen vaarallisen yhdistelmä syntyy siitä, kun iso, mahdollisesti suojelutarkoituksiin jalostettu, koira päätyy taitamattomiin tai jopa julmiin käsiin. Vaikka pienikin koira voi saada tuhoa aikaan - Yhdysvalloista tunnetaan tapaus, jossa piskuinen pomeranian tappoi vauvan - on huimasti todennäköisempää että isoilla leuoilla tehdään pahempaa jälkeä. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että tietyt rodut herättävät pelkoa, ja että niiden kohdalle vaaditaan erityisiä rajoituksia.

Omasta näkökulmastani jonkinlaisia rajoituksia pitäisi kyllä tehdä, mutta ei pelkästään tiettyjen rotujen suhteen. Eläintensuojelullisesta näkökulmasta katsottuna olisi hienoa, jos jokainen koiraa harkitseva joutuisi suorittamaan jonkinlaisen "koira-ajokortin". Näin voitaisiin ehkä vähentää niiden tapausten määrää, joissa koira joutuu täysin osaamattomiin tai muuten sopimattomiin käsiin. Telkkarissa pyörivät lukuisat koirankoulutusohjelmat kertovat siitä, että aivan koiranomistamisen alkeetkin ovat monilta ihmisiltä hukassa - "Kyllä meidän koirat käyvät noin kaksi kertaa viikossa lenkillä, sehän riittää! Ai mitä, että herkkujen avulla voi kouluttaa?" Olisi toki hienoa, jos voitaisiin tehokkaasti seuloa koiranhankkijoiden joukosta pois ne, jotka käyttävät koiraa egonsa jatkeena tai väkivaltaisiin tarkoituksiin. Se, miten erilaisia ajokortteja tai rajoituksia sitten pantaisiin toimeen tai valvottaisiin, onkin sitten aivan eri asia. Paras tilanne lienisi sellainen, jossa jokainen koira - rodusta riippumatta - saisi sellaisen kodin, jossa sen tarpeet ymmärretään ja siitä pidetään hyvää huolta. Idealistista, mutta tässäkin asiassa täytyy kai kurkottaa tähtiin jos haluaa tavoittaa puiden latvat.

Keskustelu ei varmastikaan pääty tähän, eikä pidäkään. Sensaatiomaisia lööppejäkin tullaan varmasti vielä näkemään, ja epäilemättä jatkossakin tullaan tekemään lakialoitteita vaarallisina pidettyjen koirarotujen pidon rajoittamiseksi. Koirien aiheuttamat kuolemat ovat kuitenkin suhteellisen harvinaisia, ja useimmiten niihin liittyy laiminlyöntiä tai kaltoinkohtelua myös ihmisen taholta. Pitäisikin muistaa, että lopulta ihmisen vaarallisin ystävä taitaa kuitenkin olla toinen ihminen.

Ystävällinen jätti.

Kuvien koirat eivät liity postaukseen.

Lähteet: 
MOT: ihmisen vaarallisin ystävä
Koiramme 1-2/2014
Duffy ym. 2008: Breed differences in canine aggression
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/01/27/berliinin-mustan-listan-koirarodut

"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä"

Talvi ei tänäkään vuonna tunnu olevan kiltti, vaikka joitakin ilonpilkahduksia näkyykin kaiken henkisen harmauden keskellä. Pääasiallisesti mennään kuitenkin hyvin alavireisesti. Seuraavassa kuulumisia, hyviä ja huonoja, meidän joulu-tammikuulta.

Fin mva Bartos Polyester 11.11.2002 - 9.12.2013

 Vanha Esteri-muori siis lähti vehreämmille hiirestysmaille. Eräänä päivänä Esteri oli saanut pahoja halvausoireita, eikä pystynyt enää juuri liikkumaan. Eläinlääkäri arvioi, että koiran koko elimistö on vain lopettanut toiminnan, joten Esteri laitettiin uneen. Itselle tämä on kova paikka, eikä vähiten siksi että en ehtinyt Esterin viimeiselle matkalle mukaan. Vaikka jollain tavalla tähän oli ehtinyt varautua, oli lopun äkillisyys kuitenkin järkytys. Vaikka Esteri olikin "collielauman kummajainen", oli se kuitenkin äärimmäisen tärkeä osa perhettä. Onneksi Oliver on suhtautunut asiaan rauhallisesti - vielä muutama vuosi sitten se saattoi lakata syömästä jos Esteri lähti pariksi päiväksi muualle. Esteri pääsee ensi kesänä juuri niin kauniiseen hautapaikkaan kuin on mahdollista - Laukansaaren laineiden äärelle vanhojen kaveriensa Helmerin ja Hodarin viereen.





Helmi tuli taloon

Vanhempani päättivät, että Oliverille halutaan kuitenkin ottaa vielä kaveri. Asiaa edisti sekin, että erityisesti äitini haaveili collienartusta muutenkin. He kuitenkin päättivät, että ottavat mieluusti aikuisen koiran mikäli sopiva kodinetsijä löytyy. Ja löytyihän sellainen - Helmi-tyttönen, keväällä 2v täyttävä soopelineito. Helmiä haettiin kaukaa ja hartaudella, ja melkoinen metsäläinen (peltolainen?) sieltä pohjanmaalta tulikin. Helmi on elänyt tähän asti huskyvaljakkojen, hevosten ja lehmien ympäröimänä. Edellisessä kodissa ei ollut Helmille tarpeeksi aikaa, joten siitä oli päätetty luopua. Kellokoskelle tullessaan Helmi vaikutti hyvin hämmentyneeltä, ja sille monet tavalliset asiat (hihnassa lenkkeily, autot...) olivat ihmeellisiä. Hyvin nopeasti se kuitenkin tuntuu sopeutuvan, ja jo reilun viikon päästä tästä "maailman rauhallisimmaksi koiraksi" luvatusta neidistä oli kuoriutunut riehuva, leikkisä ja topakka tyttö. Tuntuukin siltä, että Helmi on hyvin tyytyväinen uudessa kodissaan. :) Erityisesti Kuuran kanssa se tykkäisi painia ja riehua.


Kuvassa Helmi ja Kuura vierekkäin. Kuvatessa hienoisia haasteita asetti se, että Helmille ei ole ilmeisesti koskaan opetettu paikallaanoloa. Sen sijaan se kyllä istuu, menee maahan ja antaa tassua käskystä. Helmi on suht pikkuinen narttu, selkeästi Kuuraa matalampi, joskin myös huomattavasti pulskempi. Vaan eiköhän ne liikakilot sieltä karise, koska nyt tytöllä on säännölliset lenkki- ja ruoka-ajat elämässään.



Kiran pattipäivitys

Kiran niskasta löytyi viime keväänä pienehkö patti, jonka eläinlääkäri määritti hyvälaatuiseksi kasvaimeksi. Koska siinä kuitenkin on se riski, että se voisi kasvaa (ja oli jo valmiiksi lähellä selkärankaa) tai muuttua pahalaatuiseksi, se päätettiin poistaa kunhan säät viilenevät. Tiistaina Kira kävikin sitten leikkauksessa, ja on vielä kymmenisen päivää sairaslomalla.

 Kuten kuvasta näkyy, niskassa on nyt melkoinen kalju laikku. Haavaa saa pitää näillä keleillä aika tarkkaan suojassa ettei se kastu, ja myöskin ettei ajeltu laikku pääse kovasti kylmettymään. Toisaalta saa vahtia ettei Kira rapsuttele tikkejä (mikään sidetaitos tuossa ei pysy) tai Kuura intoudu hoivaamaan kaveriaan. Onneksi kohta on sentään
 semmoinen, että Kira ei itse yletä sitä nuolemaan.

Tässä vielä lähikuva haavasta. Tikkejä on melkoinen rivi ottaen huomioon, että patti oli vain sormenpään kokoinen. Toistaiseksi haava on pysynyt oikein siistinä, joten toivotaan että se paranee nopeasti. Tikit saadaan pois noin puolentoista viikon kuluttua. Kisoihin ei ole antidopingsäännösten vuoksi asiaa vielä kuukauteen. Mutta eiköhän me jotenkin vielä malteta odottaa. Ei meillä ole vielä lisenssiäkään, koska odottelen että shetlanninlammaskoirat ry hyväksyy jäsenhakemukseni.


Parempaa talvea itse kullekin!

Ohi on!

...siis sairastelu ja juoksut. Tältä erää. :)

Kuuran ripulointi loppuikin sinä päivänä, kun käytiin eläinlääkärissä. Nyt on jo lääkekuuritkin olleet monta päivää takana, ja pöpöstä muistuttaa vain isot ruokamäärät kipossa. Kuuran paino nimittäin oli sairastelun aikana tippunut puolisen kiloa, joten nyt vähän koitetaan saada massaa takaisin. Kuura ei valita kun kiposta löytyy rasvaista sika-nautaa. ;)

Myös juoksut ovat aikalailla ohi. Neitokainen ei ole enää moneen päivään tiputellut, ei enää merkkaile joka ruohotupsua ja riehuminen kiinnostaisi enemmän kuin hajut. Maanantaina me päästään kaikeksi onneksi treeneihin myös Kuuran kanssa. Oon asiasta jo nyt aivan mykkyrällä! Kiran kanssa treenaaminen kaksi kertaa viikossa on ollut ihan yllättävän rankkaa, henkisestikin. Kiralla on kummallisia oikkuja ja päähänpistoja, eikä mun sisäinen zen aina jaksa sitä riekkumista ja huutamista. Väliin tarvitaan leppoisaa treenailua Kuun kanssa, niin tasapaino säilyy.

Tälläkin viikolla Kiralla oli näitä omia päähänpinttymiään; maanantaina tehtiin keppien kanssa todellinen väsytystaistelu, kun Kira päätti että viimeistä väliä ei huvita pujotella jos siinä ei ole ohjuria. Lisäksi se oli sitä mieltä niin maanantaina kuin torstainakin, että keppien jälkeen olevaa estettä ei voi hypätä, vaan se pitää alittaa. Ja jos viime viikolla oli putkiin irtoamisessa ongelmia, niin tällä viikolla se irtoaminen oli hetkittäin vähän turhankin hyvää. "Joojooo mä meeeeen jo. Ai, eiks pitänytkään mennä tohon päähän?". Kaukaa tehty putki-putki -ohjaus kuitenkin onnistui yli odotusten heti ekalla kerralla, ja siitä olen ylpeä. Muutaman kerran A:llekin tuli ihan kelpo kontakti. Kai se siitä, pikkuhiljaa. Mutta olen huomannut, että kun selailen kisakalentereita, ajattelen lähinnä Kuuran kanssa kisaamista. Kirahan joutuu joksikin aikaa sairaslomalle kun siltä leikataan niskasta hyvälaatuinen kasvain. Saa nähdä että syttyykö treenitauolla jotain idealamppuja koiran tai ohjaajan päässä.

Kiire meillä ei ole mihinkään, joten fiiliksen mukaan mennään ja kehitellään yhteistyötä. :)

Kuu-raasu

Kyllä nyt koetellaan koirien ja koiranomistajien henkistä ja fyysistä kestävyyttä. tässä on siis koirien ripulirallia kestetty kaikkiaan puolitoista viikkoa, ja nyt vasta näkyy valoa tunnelin päässä. Mutta aloitetaanpa alusta, eli toissa viikon lauantaista.

Kyseisenä lauantaiaamuna olin töissä, mutta pääsin sen verran aikaisin että ehdin mukavasti Korkeavireelle epiksiin. Koska Kiralla oli jostain käsittämättömästä syystä maha kuralla, pääsi epistelemään vain Kuura. Tehtiin ensimmäistä kertaa kisaavien rata, ja ihan mukavastihan se menikin. Meno tosin oli varsin vetelää ja laiskaa, ja tuloksena 10vp (ensimmäinen vitonen omasta ohjausvirheestä ja toinen laiskoilta kepeiltä), jolla irtosi kuitenkin viides sija, ja saatiin jopa hiaaano vaaleanpunainen ruusuke! :)

 Ihmettelin kuitenkin neidin velttoa menoa - etenkään keppejä se ei olisi millään jaksanut pujotella loppuun! Aloinkin epäillä että juoksut olisivat hyvinkin lähellä, ja niinpä ne sitten seuraavana yönä alkoivatkin. Kuura on aina juoksujen aikaan väsynyt ja melkein masentuneen oloinen. Se vaan köllisi kainalossa koko päivän ja kävisi välillä vaan syömässä.

Suurempaa ihmetystä kuitenkin herätti Kiran masuvaivailu - eihän sillä mene ikinä maha sekaisin! Sitten Martti kuitenkin kertoi tarjonneensa niille jo muutaman päivän jääkaapissa hengannutta hirven luuydintä. Kuura oli nyrpistänyt nenäänsä ja jättänyt syömättä, mutta Kira oli tapansa mukaan ahmaissut koko roskan suuhunsa. Nopeasti se kuitenkin vaivastaan tokeni, ja vuorokauden kuluttua maha oli jo kunnossa. Maanantain treenien jälkeen sillä meni kuitenkin maha uudestaan löysälle. Edelleen mietin, että oliko kyseessä nyt ihan eri pöpö vai ei. Onneksi siitäkin selvittiin nopeasti.

Torstai-iltana kuitenkin alkoi suurempi souvi; Kuura-neiti alkoi ripuloida. Ja sen ripulista ei sitten välillä tahdo tulla loppua millään. Pari yötä meni tiiviisti pihalla juostessa ja unet jäivät kovin vähiin. Lauantaiaamuna se oli vieläpä oksennellut, eikä ollut kuulemma ruokakaan kelvannut. Siinä vaiheessa olin huolesta sekaisin, mutta onneksi ruokahalu palasi nopeasti, ja Canikur-tabut menivät nassuun kuin suurikin herkku. Sunnuntaina ja maanantaina tilanne näytti jo rauhoittuneen. Riisin ja keitetyn broilerin sekaan uskalsi jo lisätä muutaman nappulankin. Sitten ma-ti -yönä tilanne levisi taas käsiin. Kuura ripuloi jälleen, ja aamuyöstä oksensi vaahtoa jonka seassa oli verta. No, ei muuta kuin heti aamusta soitto eläinlääkärille, johon sitten päästiinkin muutaman tunnin varoitusajalla. Jo puhelimessa meille sanottiin, että nyt on koirilla paljon mahapöpöä liikkeellä.

Noh, eläinlääkäri totesi hyvin nopeasti että ei ole tavatonta että mahataudin pitkittyessä koira voi vähän oksentaa vertakin. Koetteli mahaa, mittasi lämmön ja muuta tavanomaista. Päätin kuitenkin otattaa vielä verikokeet, ihan vain varmuuden vuoksi. Niissä ei onneksi mitään huolettavaa näkynyt, joten diagnoosiksi tuli gastroenteriitti, lääkkeiksi antibiootti, kaoliini-pektiini ja tarvittaessa pahoinvointilääke. Lekurista tullessa Kuura vielä kertaalleen teki löysät tarpeet ulos, mutta nyt sen maha tuntuu rauhoittuneen. Ruokahalu sillä on hyvä, ja ihan oma (juoksuinen) itsensä se on. Otetaan nyt kuitenkin vielä varovasti.

Valitettavasti tuota koirien mahapöpöä on muutenkin ollut meidän lähipiirissä; kotosalla vanhempieni Oliver-pehko sekä vanha skottirouvani Esteri ovat myös sairastelleet. Esteri oli saanut mahapöpön perään vieläpä virtsatieinfektion, ja maksa-arvot ovat hurjasti koholla. Kun kyse on 12-vuotiaasta koirasta, on maksan toipuminen hyvin epävarmaa. Esteri on kuitenkin saanut troppia jos jonkinlaista, ja toivotaan että se antibioottien ja erikoisruokavalion avulla vielä siitä tervehtyy.

Vaikka Esteri onkin meidän lauman "musta lammas" -siis ainoa ei-collietyypin koira- niin se on mulle kovin rakas. Enpä muista olenko Esteriä koskaan esitellyt, mutta se on siis virallisesti Fin Mva Bartos Polyester. Esteri tuli mulle "rippilahjana" puoliomistukseen, ja sillä on teetetty yhdet pennutkin. Esteri on maailman omanarvontuntoisin ja ahnein otus, ja terrierin jääräpäisyyden takana on rutkasti älyä. Nykyään se on kylläkin pitkälti kuuro, ja kai sitä pieni dementiakin vaivaa. "Jokos myö syötiin?". Juron ulkokuoren alla on omien ihmisten jaloissa kiehnäävä pehmoilija, jolle ei voi olla hymyilemättä. Toivon hartaasti että saan hymyillä Esterin touhuille vielä jatkossakin.

Karvankasvatustalkoot

Niin sheltti- kuin colliepuolellakin tunteita on kuluvanakin kesänä kuumentanut keskustelu siitä, ajaako vai eikö ajaa - siis sitä turkkia. Nyt ilmojen viilennyttyä ovat ehkä höyryävimmät tunteetkin jo jäähtyneet, joten työnnän lusikkani jälleen kerran soppaan. Miksi meillä päädyttiin ajelemaan, ja miten sitten kävikään?

Yleisimmät perustelut sille, että sheltin tai pk.collien turkkia ei pitäisi ajella, ovat omien kokemusteni mukaan seuraavat (satunnaisessa järjestyksessä):
1. Miksi olet hommannut tällaisen rodun, jos et kerta jaksa huolehtia turkista?
2. Sillä KUULUU olla se turkki, jos sen ajelee niin se koira on ruma / näyttää tyhmältä / on epärodunmukainen!
3. Se turkki suojaa sitä koiraa kuumuudelta!
4. Se turkki ei kasva takaisin / kasvaa liian hitaasti / kasvaa ihan vääränlaiseksi!
5. Kalju koira on alttiina auringonpolttamille, hyönteisille etc etc.

Kun jaksatte lukea meidän karvatarinamme (as far as it goes), löydätte viittauksia kaikkiin näihin perusteluihin. Lähdetään kuitenkin siitä, kun Kiralla vielä oli "ihan kiva turkki."

Kira on ollut siitä mukava sheltti, että se ei ole todellakaan karvan suhteen sieltä pörröisimmästä päästä. Ylläolevassa kuvassa Kiran turkki on sellaisena kuin se oli ennen kuin sterilointi oli vielä ehtinyt kamalasti huonontaa turkinlaatua. Steriloinnin jälkeen Kiralta jäivät kuitenkin karvanlähdöt kokonaan pois, ja paikoin karva alkoi muuttua todella huonolaatuiseksi, karheaksi ja kuolleeksi. Moni kiroaa karvanlähtöjä, minä hyppisin riemusta jos Kiralle sellainen ilmaantuisi.

Kesä -12 oli suhteellisen viileä. Silloin viilensimme Kiran oloa ajamalla vatsakarvat säännöllisesti pois. Viime kesä sen sijaan alkoi näyttää huolestuttavalta juhannuksen tienoilla; Kira käytti suurimman osan päivästä makoilemalla lattian viileimmässä kolkassa, ja helteet olivat vasta edessäpäin! Kun sitten Kuura vielä joutui sairaslomalle ja Kira "joutui" tuuraamaan sitä agilityssä, päätimme kokeilla sitä viilennyskonstia joka oli vielä varastossa; turkin ajamista lyhyeksi (ei siis missään nimessä kaljuksi). Ja mikä koira sieltä kuoriutuikaan! Vilkas, leikkisä, syliin ja sänkyyn tunkeva riiviö! Muutos oli päivänselvä; koiralla oli helpompi olla. Se ei kärsinyt kuumasta enää yhtä paljon kuin aiemmin - kaikesta pelottelusta huolimatta. Kun turkin sisäpuolella on lämmin koira ja ulkopuolella lämmin ilmamassa, niin mistä ihmeestä se turkki itseensä imisi viileyttä jolla se koiraa varjelisi kuumuudelta? Etenkään silloin, kun puhutaan kuivasta, kuolleesta, loputtomaksi läjäksi kertyvästä hormoniturkista! Lyhyeen turkkiin eivät punkitkaan päässeet tarttumaan. Ennen ajelua niitä löytyi pitkälti toistakymmentä, ajelun jälkeen ei oikeastaan lainkaan. Vasta nyt turkin kasvettua on pari punkkia jouduttu irrottamaan.

Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Omasta mielestäni Kiran sopusuhtainen rakenne tuli hyvin esiin lyhyessä turkissa. Kauneus on niin paljon muutakin kuin läjä karvaa, ja koira on niin paljon muutakin kuin sen ulkoiset avut. Oikeastaan ainoat asiat, jotka itseäni epäilyttivät ajelemisessa olivat seuraavat; miten pärjään ilman terapeuttista turkinhoitoa (kyllä, nautin turkinhoidosta, eli ajelemisella ei ole mitään tekemistä laiskuuden kanssa!) ja millaisena ja kuinka pian karva kasvaisi takaisin? Koiran turkki kuitenkin uudistuu luonnostaan - vanhaa karvaa irtoaa ja uutta kasvaa tilalle. En ymmärrä miten koiran turkin lyhentäminen voisi vaikuttaa siihen, miten karvatuppi toimii. Aikaa siihen varmasti kuluu, mutta mitäpä meillä olisi jos ei aikaa?

Yllä kuva Kirasta tänään, noin 3,5 kk ajamisen jälkeen. Kuten huomaatte, kyllä se turkki sieltä kasvaa takaisin, eikä näytä juur sen kummemmalta kuin ennenkään. Kasvutahti on ollut oikein hyvä suhteessa ilmojen viilenemiseen; nyt neidin turkki on jo sen verran paksu, että enää se ei tule juurikaan sänkyyn nukkumaan vaan viihtyy viileällä lattialla. Korva- ja tassukarvoja on jo jouduttu parturoimaan, ja turkkia pitää entiseen tapaan harjailla noin kerran viikossa. Mitään palelemisen merkkejä ei ole nähtävissä. Turkki alkaa olla jo sen verran hyvässä vauhdissa, että enää meiltä ei kysellä että "oi, kuinka vanha tuo pentu on?"

Jokainen tekee omaa koiraansa koskevat päätökset itse, minä en neuvo suuntaan tai toiseen. Toivoisin kuitenkin, että tästäkin asiasta voitaisiin puhua asialliseen ja keskustelevaan sävyyn ja järkevin argumentein.

Me odottelemme vielä kärsivällisesti, että millaiseksi turkki lopulta kehittyy. Toistaiseksi en kuitenkaan ole huomannut muita haittavaikutuksia kuin sen, että näyttelyyn ei lyhyellä turkilla ole asiaa. Kirakin on varmaan kärsinyt ihan hirveästi siitä, että olemme joutuneet keskittymään agilityyn ja muihin "ihan tylsiin" harrastuksiin. ;)

"Ja voi jehna kun mie sitten olen söpö!" t. Kira

"Mamma mulla on tyyylsäää!"

Me ollaan viime aikoina pikkaisen lomailtu koko koiraperheen voimin. Martti-mieheke on pitänyt tässä kuussa harvoja lomapäiviään, joten päästiin koko porukalla Kangasniemelle mökkeilemään niin Martin suvun kuin meidän suvunkin mökille. Lienee sanomattakin selvää että pikkuneidit nauttivat olostaan suunnattomasti. Meidän mökillä on iso, rantaa kohti viettävä piha, jossa on aivan erinomaisen mukava juosta ja riehua, eikä tällä kertaa tullut yhteentörmäyksiä peräkärryn kanssa. Martin suvun mökillä käytiin puolestaan tekemässä pieniä remppavalmisteluja, joihin Kuura osallistui lähinnä kepinpureskelumaskotin muodossa.

Emäntä oli kyllä taas tapansa mukaan hieman hermona. Olen nimittäin tuolla mökillä törmännyt suurimpaan ikinä näkemääni kyykäärmeeseen. Omasta puolestani en kyitä pelkää, lähinnä pidän käärmeitä kiehtovina. Koirien lähelle niitä en vain halua, koska nämä hassut puikkokuonot tunkevat neniään välillä vähän vääriin paikkoihin. Etenkin Kira on sellainen täpäkkä tuittupää, että se saattaisi yrittää vaikka napata käärmeen.

Rempparoudailujen jälkeen päästiin meidän suvun mökille tutustumaan suvun uusimpaan nelijalkaiseen; mummoni "adoptoi" taannoin kolmevuotiaan karkeakarvaisen kääpiömäykyn. Kodinvaihdoksen myötä myös nimi vaihdettiin, ja nykyisenä kutsumanimenä toimii Pami. Suureksi hämmästyksekseni Pami osoittautui maailman hellyydenkipeimmäksi sylikoiraksi. Ilman mitään vieraskoreutta se kiipesi syliini saman tien kun istuin sohvalle. Kuuraa se sen sijaan vierasti, varmaankin kun Kuu on niin paljon Pamia suurempi. Kiran kanssa Pamsu sen sijaan yritti leikkiä, mutta Kira ei tajunnut asiaa lainkaan vaan örisi. Että eipä mene kyllä aina ihan kemiat yhteen. Mutta täpäkästi Pami viipotti pienillä tappijaloillaan paimenkoirien perässä koko viikonlopun!





Mökillä on aina paljon tekemistä, ja niinpä aika meni rattoisasti puusavotan kimpussa. Isi ja Martti kaatoivat ja pätkivät koivuja, ja minä pistin niitä klapeiksi. Sunnuntaihin mennessä totesin kuitenkin, että nyt on saatava jo rentoutua sekä tehdä vähän kasviota. Niinpä mentiin laiturille nautiskelemaan Istrualanlammen lämpimästä vedestä, auringonpaisteesta ja vesikasveista.

Kotiinpaluun jälkeen olen yrittänyt keskittyä graduongelmien (eli tietokone- ja motivaatio-ongelmien) ratkomiseen, ja siinä sivussa siivoamaan kotia sekä pitämään treenitauosta tylsistyneet koirat tyytyväisinä. Erityisesti Kuura tuntuu protestoivan agitaukoa - se tulee mörisemään ja örisemään sekä huiskaamaan häntää mun viereen just sen näkösenä että "mennään NYT sinne treeneihin!" Valitettavasti toistaiseksi tarjolla on vain lenkkeilyä, pieniä nouto- ja tokoharjoituksia sekä lämpimillä säillä uintia. Sorry!

Ylimääräistä puuhaa sain maanantaina siitä, kun kaverini tuttavan kämppään edellisenä iltana eksynyt lepakko ei millään löytänyt tietään ulos. Niinpä hätiin kutsuttiin Suomen Chicagon Batgirl. Askartelin paidasta, henkarista, langasta, maalarinteipistä sekä mopin varresta lepakkohaavin ja kävin nappaamassa lepakkoraasun talteen ja vapauttamassa sen metsänlaitaan. Enemmän aikaa taisi kulua asunnon omistajan kanssa rupatteluun - hänellä kun oli työlinjainen auspai, ja harrastuslista oli melko mittava. Juttuja kuunnellessa alkoi itselläkin hieman itää ajatus tokoilusta Kuupperin kanssa... Mutta katsotaan nyt. Jos mulla on syksyllä kaksi aksakoiraa ohjattavana ja ensi kaudella mahdollisesti myös kisattavana, niin aika ja rahat taitavat aika napakasti upota siihen + mahdollisiin metsästysreissuihin. Mutta ainahan voi haaveilla. ;)

Tikkejä, taitoa ja turkinhoitoa

 Meillä ei mennyt juhannus ihan putkeen. Kuura juoksi juhannusaaton aamuna mökin pihassa päin peräkärryä, ja repäisi silmäkulmansa oikein huolella auki. Noh, ei muuta kuin lautalla mantereelle ja eläilääkäriä metsästämään. Jos joku on ikinä yrittänyt saada Savonlinnassa juhannusaattona eläinlääkäriä kiinni, niin tietää hyvin millaisissa fiiliksissä elin muutaman seuraavan tunnin. Lopulta pääsimme Kerimäelle päivystävän eläinlääkärin vastaanotolle. ELL totesi haavan niin syväksi että lihakset näkyvät, joten pakkohan se oli tikata. Saatiin myös antibiootit, kipulääkkeet ja kauluri matkaan, puhumattakaan aika mojovasta laskusta. Onneksi Kuu on ollut maailman kiltein potilas, sopeutui kauluriin todella helposti eikä yrittänyt missään vaiheessa hangata tikkejä tai muuta vastaavaa. Nyt tapaturmasta on liki kaksi viikkoa, ja paraneminen on sujunut hyvin. Maanantaina otin tikit pois omin kätösin. Tämä pikkuneiti on kyllä hämmästyttänyt mut kiltteydellään - ei varmasti ole mukava tunne koiralle, kun se joutuu makaamaan aivan paikallaan kyljellään kun silmäkulmasta nyhdetään tikkejä. Mutta niin vain se onnistui ilman ELL:n apua.

Helteiden vuoksi myös Kira sai uuden lookin. Kuuran saikun aikana Kirsulainen oli tietenkin agilityssä tuuraamassa, ja kauhulla katselin niitä helle-ennusteita. Niinpä päätimme että kiitti, näyttelyt riitti, me keskitytään agilityyn ja siellä turkki on vaan hidaste. Ja kylläpä sieltä turkin alta löytyikin pieni ja pippurinen koira! Virta lisääntyi ja agilityradalla on entistäkin enemmän vauhtia. Toissapäivänä pääsin sitten molempien hauvojen kanssa treenaamaan, ja meillä olikin mitä mainioin päätös elämäni ekalle agivuodelle; molemmat toimivat ihan älyttömän hyvin! Kiran ohjautuvuus oli parempaa kuin ikinä ennen, ja Kuuran kanssa ongelmana ollut A:n kontakti on nyt todella hyvin hallussa. Treenien jälkeen oli todellinen voittajafiilis; meistä tulee vielä hyviä! :) Seuraavaksi jännätään Kuuran terveystarkastuksia, jotka varasin elokuulle. Samalla kerralla tutkitaan silmät, lonkat, kyynärät ja selkä. Kira tulee myös silmätutkimukseen, muut siltä onkin jo katsastettu.

Tänään me kuitenkin otetaan suunta kohti Kangasniemeä, eli meidän toista mökkiä. Me ollaan nimittäin kovaa vauhtia jäämässä Summer Up -festarin jalkoihin, joten evakkoon on lähdettävä. Kun oman kodin  nurkilla hiipii 30 000 teiniä (joista huomattava osa humalassa, pilvessä tai muuten vaan sekaisin) riehumassa, huutamassa, roskaamassa ja rikkomassa pulloja, niin koiranomistajan on parempi hipsiä pois paikalta. Ei kuitenkaan ihan vähin äänin, vaan tänäkin vuonna lähetän valitusvirren tapahtuman järjestäjille. Ihan vain periaatteen vuoksi. Meitä asukkaita kohdellaan niin huonosti, ja ennen kaikkea pidän täysin käsittämättömänä sitä, että luonnonsuojelualueen vieressä voidaan järjestää festari lintujen pesimäaikaan. Viime vuonna jälki oli vähintäänkin karua katsottavaa. Onneksi meillä on paikka johon paeta, tosin kyllä sitä lasinsirua on joka paikassa vielä tapahtuman jälkeenkin.

Mutta nyt kieltäydyn ajattelemasta koko typerää festaria. Keskityn siihen että mulla on edessä pitkä viikonloppu rakkaalla mökillä, sekä maailman mahtavimmat karvakuonot kainalossa. Taidetaan varata vielä kesäksi yksi oma hallivuoro, jotta Kirankin kanssa voidaan itsekseen vahvistella kontakteja. Sillä vauhti on niin kova, että välillä maltti loppuu kesken ja kontaktilta luistetaan ennen lupaa. Eipä haittaa, sillä kontakeja voidaan treenata, mutta intoa ja tekemisen meininkiä olisi vaikeampi korvata. Ja niitä kyllä löytyy, koko porukalta. :)