Huh hulluutta

Meillä on pitänyt viime aikoina kiirettä. Minä oon ollut jumissa ensin kenttäkurssitöissä ja sen päälle vielä erilaisissa gradujutuissa ja hallinnollisissa hommissa. Samaan aikaan Kuura on vuorotellen masistellut juoksujensa parissa ja sitten taas ajoittain ollut ärsyttävyyteen asti riehakas. Nyt ilmeisesti juoksut alkavat pikkuhiljaa olla loppumaan päin, ja tänään vedettiinkin iltapäivälenkillä melkoista rallia - kunnes sitten helle kesytti nämäkin villipedot. Olisi kiva päästä lähitulevaisuudessa taas koirapuistoilemaan Kuun kanssa, niin se sais vähän purettua virtaansa. Ensi viikolla on toki myös pitkästä aikaa treenit Kuuran kanssa! Nyt meillä onkin kolme viikkoa ollut Kiran kanssa melkosta tehomeininkiä, kun ollaan treenattu pari kertaa viikossa ja siihen vielä yhdet epikset päälle. Epikset meni muuten ihan hyvin, mutta A:n kontakti on Kiralle vaikea, ja siitä se tuli törkeästi läpi ilman lupaa. Myös pussista se (outoa kyllä) tuli aluksi samaa tietä ulos, mutta päätti sitten että ei se ollutkaan niin kamala. Ylipäänsä jäi kuitenkin positiivinen fiilis; me aletaan ymmärtää toisiamme!

Eilisissä treeneissä mun sen sijaan oli hieman vaikea tajuta Kiran menoa. Se oli tavallistakin vauhkompi, ja vaahto vaan lensi suusta kun se hengenhädässä kiljui ja räksytti. Hengenhätä siis tuli joka kerta, kun Kira ei itse saanut olla radalla viipottamassa. Jouduin välillä lähtemään sen kanssa ulos hallista kun se kävi niin kuumana. Radalla se kyllä sitten taas toimi hyvin, vaikka tehtiinkin vähän vaikeita juttuja. Nyt se alkoi jopa vähän hahmottaa paremmin sitä A:n kontaktia, kun palauteltiin asiaa mieleen oikein kunnolla. Jospa se siitä pikkuhiljaa alkaisi vahvistua.

Tänään treenivuorossa taitaa kyllä olla pitkästä aikaa Martti, eli mie saan pitää rauhallisemman illan grillailun merkeissä. :) Se voi tehdä ihan hyvää, vaikka tällaisen yliopistohallinnon täyttämän päivän jälkeen aksa voisikin pyyhkiä aivot sopivasti tyhjäksi. Ehkä picnic ajaa saman asian. Huomenna ois vuorostaan tarkoitus mennä luovuttamaan verta. Saa nähdä pääsenkö (viimeksi oli hemoglobiinit ihan siinä ja siinä...), ja jos pääsen, niin kuinka mustelmilla käsivarsi on sen jäljiltä.

Tähän loppuun vielä maahumala. Aion nimittäin tänä kesänä koota digikasvion. :)

Tehotreeniä Kiran kanssa

Kuuran juoksujen ja Martin rankkojen töiden takia minä ja Kira ollaan saatu tällä viikolla oikein tehotreeniä, kun ollaan käyty sekä eilen että tänään tekemässä samat harjoitteet. Eilen oli pikkuinen järkytys kun ohjaaja treenien aluksi kertoi, että yhtäkään juoksuaskelta ei saa ottaa. Ohjauksen kanssa piti siis olla todella tarkkana, ja saada koira irtoamaan hyvin, varsinkin putkiin. Katsahdin siinä vaiheessa Kiraa, tuota hihnan toisessa päässä kiljuvaa mustavalkoista demonia, ja repesin nauramaan. Että kyllä se Kuura-neiti hyvin osasi juoksunsa ajoittaa. Sen kanssa tuo harjoite olisi ollut todella mielenkiintoinen ja huomattavasti helpompi. Ensinnäkin Kuura kuuntelee mielestäni ohjausta paremmin ja malttaa. Toisekseen, Kuura irtoaa paljon paremmin. Kiralle joutuu todella läheltä näyttämään varsinkin putket että se menee ne, muuten se jää siihen edustalle pyörimään ja räksyttämään. Noh, ajattelen sen niin, että Kira noita treenejä enemmän tarvitsi!

Eilen kieltämättä tuntui tosi vaikealta. Monessa kohtaa oli todella vaikea pysyä perässä, ja yhtä putkeen menoa hinkattiin moneen kertaan, kun koira vaan pyörii ja haukkuu. Se on kuin se kysyisi "OIKEESTI?! PITÄÄKÖ MUN IHAN ITE MENNÄ TONNE?!" Myös pöytä (eeeeeerittäin pitkästä aikaa) oli jännäri, mutta kyllä Kirsu sitten muisti että siellä pitää pysyä vapautukseen asti. Tuntui kyllä siltä, että Kira oli täysin hämmentynyt siitä, että mä en juossut. Tänään olikin sitten helpompaa, ja koiran päässä oli tapahtunut joku PLING, koska eilen hankalaksi huomattu putki menikin yhtäkkiä ihan hyvin. Ehkä se oli miettinyt sitä yön yli ja tullut siihen tulokseen että sinne voi mennä vaikka emäntä ois vähän kauempana. ;) Lopuksi sai myös ottaa radan ihan normaalisti, eli juoksemalla, jolloin se tuntui todella helpolta! Ehdittiin myös hinkata kontakteja. Olen tosi tyytyväinen. Pikkasen kuumottais ens viikon P-HAUn epikset, mutta en tiedä ehditäänkö, kun mulla on pitkä päivä labrassa silloin.

Ensi viikolla alkaa siis ekologian kenttäkurssi jossa oon assarina. Tänään käytiin valmistelemassa (=etsimässä noin kymmentä sorttia purkkeja, pulloja, purnukoita ja erinäisiä laitteita) juttuja kurssia varten. Oli ihan hyvä käydä myös muistelemassa spektrofotometrin käyttöä sun muuta. Tulee kyllä tiivistahtinen viikko, kun on oikeastaan vain kaksi päivää aikaa tehdä kaikki analyysit. Ehkä siitä selvitään. Nyt täytynee kuitenkin mennä unten maille, koska huomenna mulla on herätys viiden jälkeen ja sitten nokka kohti Viikkiä. Ajattelin samalla reissulla käydä vähän lintutorneilemassa ja tähyilemässä pussitiaista! Ikävä kyllä tulee näitä omia otuksia, pussipiru-Kiraa ja Kuuku-kengurua.

Pelkojen äärellä

Jos joku listaisi kaikki maailman pelot times new romanilla, fonttikoolla 10 ja rivinvälillä 1, niin lista olisi varmaan monta metriä pitkä ja sitä joutuisi jatkuvasti täydentämään. Tyypillisiä pelkoja ovat mm. korkeanpaikankammo, ahtaanpaikankammo, hämähäkkien tai käärmeiden pelko ja lentopelko. Sitten on erittäin outoja pelkoja, kuten antofobia (kukkien pelko) tai vaikkapa maapähkinävoin kurkkuun juuttumisen pelko. Pelkoja on myös hyvin eriasteisia. On lievää pelkoa, viisasta pelkoa (kannattaakin väistää, jos kohtaa polulla kyyn) ja sitten on ihan kunnon fobioita.

Mun elämään eniten vaikuttanut pelko on nimeltään emetofobia, sairaalloinen oksentamisen pelko. Pahimmillaan pelko oli lapsuudessa ja nuoruudessa sitä luokkaa, etten pystynyt sanomaan koko sanaa "oksentaa", enkä pystynyt katsomaan telkkarista vaikkapa leffaa jossa joku yrjöää. En, vaikka tiesin että se on näyteltyä, että se tyyppi vaan tekee niitä ääniä ja sylkäsee jotain puuroa suusta. Iän myötä pelko on lievittynyt ihan huomattavasti, ja kohdistuu nykyisin lähinnä tarttuviin tauteihin. En tietenkään erityisemmin tykkää olla vaikkapa kännioksentelijoiden lähellä, mutta en saa siitä pakokauhukohtausta. Emetofobia on tosin siitä mielenkiintoinen pelko, että joillain siitä kärsivillä pelko kohdistuu nimenomaan toisten ihmisten oksentamiseen, mutta omista yrjöämisistään he eivät ahdistu. Mulle kyseessä on myös sosiaalinen fobia - kaikkein pahinta olisi, että oksentaisin jotenkin "sopimattomassa" tilanteessa, kuten muiden ihmisten nähden. Pelkään, että mua tuomittaisiin siitä todella pahasti. En tiedä mistä tämä on saanut alkunsa, mutta ilmeisesti jo hyvin varhain lapsuudessa. Emetofobia on vähäisestä tunnettuudestaan huolimatta yksi yleisimmistä peloista. Valitettavasti se saatetaan usein diagnosoida väärin esimerkiksi syömishäiriöksi, sillä monilla emetofoobikoilla on todella suuret rajoitteet siihen, mitä syövät ja mitä eivät. Pelkoon saattaa liittyä myös paniikkihäiriötä ja pakko-oireita, vaikkeivät ne aina fobiasidonnaisia olekaan.

Muitakin pelkoja multa löytyy. Moottoritiet ja vastaavat ovat yksi hankalimmista. Nykyisin niitä voi niin mukavasti vältellä, kun saa itse valita mistä ajaa. Yritän kuitenkin silloin tällöin myös altistaa itseäni ajamalla tarkoituksella moottoritiellä, viimeksi viime viikolla. Tänään ajattelin ahdistuksesta huolimatta ajaa moottoriliikennetietä pitkin Kaipiaisiin - tai ainakin yritän. Tuntuu että mulle on myös vaikeaa se, että joutuu ajamaan hyvin nopeaa vauhtia korkealle mäelle tai vastaavalle. On aivan sellainen olo, että mun tasapainoaisti tai jokin muu ei oikein pysy perässä, vaan mua alkaa herkästi huimata. Yksi vaikeimmista tilanteista on myöskin iso silta - siitä ylläoleva kuva Heinolan Tähtisillasta. Siinä yhdistyy vielä kaksi kammottavaa elementtiä - moottoritien hallitsematon vauhti ja silta, jonka rakenteet kohoavat korkeuksiin. Kuva on parin vuoden takaa, jolloin kävin kävellen voittamassa pelkoani. Pystyinkin menemään aivan sillan lähelle. Kyllä se pientä sykkeen kiihtymistä aiheutti, mutta pelko oli hallittavissa. Sillan yli en kuitenkaan pysty ajamaan, en ainakaan vielä. Jo lapsena pelkäsin sitä, mutta selvisin aina ihan hyvin kun vain suljin silmät sillan ajaksi. Mua on kuitenkin silloin huijattu avaamaan silmät kesken sillan ("nyt se silta loppui"), mikä on varmasti pahentanut pelon niin, että lopputulos on tässä. Fobiasta kärsivää ei ikinä pitäisi "pakottaa" kohtaamaan pelkoaan, vaan altistumisen pitää lähteä pelkoisesta itsestään. Martti yrittää mun onneksi ymmärtää näitä mun omituisuuksia, ja suostuu ajelemaan mun kanssa milloin mitäkin maisemareittejä ja tarpeen tullen pysähtymään johkin luonnon helmaan hengittelemään. Siitä mun on oltava todella kiitollinen.

Lievempinä mulla on myös korkeanpaikankammoa (sitä käyn hoitamassa mm. kiipeämällä hitaasti mutta varmasti Luhdanjoen lintutorniin silloin tällöin) sekä lentopelkoa (josta huolimatta olen ollut lentokoneessa 6 kertaa elämässäni). Hammaslääkäriä pelkään jonkin verran myös, mutta nykyisin sinnekin kykenen jo menemään. Ampiaisia ja muita pistäviä ötököitä koitan viisaasti välttää - sain nimittäin joltakin öttiäiseltä viime kesänä TODELLA kivuliaan piston käsivarteen, ja pistokohta turposi todella pahasti. Käsi meni aivan toimintakyvyttömäksi. En todellakaan haluaisi vastaavaa pistosta esimerkiksi kasvojen tai kaulan alueelle. Hyrr!

Noh, sen verta meikäläisen peloista. Kohta pitää ruveta valmistautumaan lähtöön. Käytiin jo hakemassa henkisiä voimavaroja aamupäivälenkillä Kilpiäisistä, jossa ruokokerttuset piti meteliä, hernekerttu lauloi omaa konserttiaan, nokikana uiskenteli, telkillä oli kolmiodraamaa ja Kuura löysi ystävän - meidän kanssa samalla laiturilla istuskelleen iäkkäämmän rouvashenkilön. Eilen illalla käytiin myös detektorin kanssa iltakävelyllä, ja kuulinkin kesän ensimmäisen pohjanlepakkoni! Niissä hetkissä ei peloille ja ahdistuksille ole pienintäkään sijaa. Luonto on mulle parasta lääkettä suunnilleen kaikkeen. Loppuun vielä kuva mun personal trainerista, elämän ilosta ja ylpeydestä sekä parhaasta terapeutista, Kuurasta. "Heitätkö mulle pallon, pliiiiiiiiis?" :)

Naistenvaivoja

Jaaha, seuraava treenitauko poksahti päälle, kun Kuura päätti aloittaa juoksunsa. Kyllä harmittaa ja rankasti. Tuo neiti ei näköjään malta pitää edes ihan puolen vuoden taukoja. Ei auta muu kuin lähteä ostamaan uusia juoksupöksyjä - edelliset Kuura tuhosi puoli vuotta sitten. Ei ilmeisesti ollut neidille sopiva kuosi. :D Onneksi tuo putsailee itseään aika hyvin, eli ihan hirveän täplikäs meidän lattia ei vielä ole. Olen kuitenkin ajatellut, että seuraavien juoksujen jälkeen leikkautan Kuuran. Jalostukseen se ei joka tapauksessa sovi, ja mielestäni narttukoiran leikkauttaminen on myös koiran terveyden kannalta tärkeää - eipä sitten tule niitä kohtutulehduksia ja nisäkasvainten riski pienenee. Meidän kohdalla nuo juoksut on siitäkin hankalia, että treeneihin ei pääse, eikä voida myöskään vierailla mun vanhempien luona. Myös Kuuran mielialaan ja vireeseen juoksut vaikuttavat ihan selvästi.

Noh, onneksi juoksutkin menevät muutamassa viikossa ohi, ja leikkauksen jälkeen niitä ei tartte enää miettiä. Aina välillä pudistelen päätäni niille ihmisille, joiden mielipide narttukoiriin on se, että "minä en narttua halua, kun niillä on juoksut!". juu, nartulla on juoksut, mutta kokemuksesta voin sanoa sen, että uros kärsii kaikkien lähialueen narttujen juoksut! Kirahan on leikattu jo 1,5-vuotiaana, eli sillä treenit jatkuvat normaaliin tapaan. Toissapäivänä mä sain pitkästä aikaa viedä Kirsun aksailemaan, koska Martti ja Kuura olivat kykkineet koko päivän metsässä. Vaikka molemmat meidän koirista on todella yli-innokkaita ja kiihkeitä radalla, niin Kira on kyllä ihan omaa luokkaansa. Sitä on välillä vaikeampi ohjata, koska se olisi vaan menossa niin täysillä, ettei oikein malttaisi kuunnella. Jostain syystä se myös irtoaa huonommin, etenkin putkiin. Toisaalta Kiralla on aivan ylivoimainen vauhti ja sellainen rakkaus lajiin, ettei paremmasta väliä. Viime aikoina sillä on myös syttynyt uusia idealamppuja; kepit on opittu tekemään kunnolla ja toissapäivänä keinukaan ei enää pelottanut, vaan siihenkin piti mennä täysillä. Aiemmin on menty melkein ryömimällä. Hieno tyttö! :)

Siinä vielä kuva Kirasta viime kesältä. Kyllä se vaan on kaunis koira, ainakin miun silmissä. :)

Liikuntaa ja latautumista

Mun melkein kahden viikon liikunta-/hikoilukielto (joka siis johtui parin hankalan luomen poistosta) on nyt kärsitty, ja pääsin tänään sopivasti agitreeneihin. Kuura oli ilmeisesti kaivannut treenejä vähintään yhtä paljon kun minä, jos vauhdista ja vaarallisista tilanteista voi mitään päätellä. Tehtiin 23 esteen rataa (hyppyjä, putkia, keppejä, keinu + puomi). Olin todella ylpeä pikkuneidistäni, vaikka kertaalleen yks este lähti vähän rymisten mukaan ja pari kertaa piti lähteä ilman lupaa keinulta. Meidän ihana ohjaaja onkin joskus sanonut Kuurasta että "on kyllä omituinen collie kun tykkää noin paljon keinusta" - keinu on kuulemma hyvin havan koiran suosikki. Pujottelu oli tänään ihan superpositiivinen yllätys - ei lainkaan virheitä. Takaaleikkaukset on olleet Kuuralle vähän vaikeita alkuun, mutta hirmu nopeasti se nekin on hiffannut. Meitä on jo vähän patisteltu kisaamaan virallisiin, mutta katsotaan sitä sitten ensi vuonna... Toistaiseksi me vaan pidetään hauskaa treenien ja episten merkeissä ilman mitään paineita suorittamisesta. :)

Päivän muita positiivisia yllätyksiä olivat treenihallin seinustalla täysillä kukkivat voikukat sekä siellä täällä jo ihan selkeästi vihertävät koivut. Jos jollekin on epäselvää, niin sanotaan vielä kerran; en tykkää talvesta. Talvi merkitsee mulle lähinnä sairastelua, sulkeutumista, väsymystä ja kylmyyttä. Keväällä ja kesällä elämässä on ihan toisenlainen vire. Lintu- ja lepakkoharrastuskin on aika jäissä koko talven. Suurin osa linnuista on jo palannutkin etelänlomiltaan, ja lepakkohavainnoistakin oon kuullut. Parina iltana olen itsekin pyörinyt detektorin kanssa, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Ajelin vielä iltaa vasten kotiseudulle Kellokoskelle vanhempien huomaan. Huomenna mun pitäis selviytyä yhden valmistelutyöryhmän kokoukseen Viikkiin. Helsinki ei ole mun suosikkipaikkoja maailmassa - mutta siitä ehkä joskus myöhemmin. Illan kunniaksi vielä pari kuvaa Kuurasta, maailman parhaasta tiimikaverista!

Kuvat on ottanut Martti. :)

Keitä me olemme?

Kirjoittajana häärin minä, Tuuli. Törkytassut ovat "uusiokoiraperheeseemme" kuuluvat paimentyttöset Kira ja Kuura. Oma laumamme syntyi, kun minä ja Kuura päätettiin lyödä hynttyyt yhteen poikaystäväni sekä hänen koiransa Kiran kanssa.

Kira on kolmivuotias shetlanninlammaskoira, jonka mielestä aivan kaikki pitää tehdä täysillä tai vielä vähän kovempaa. Muutaman kerran Kiraa on luultu bordercollieksi sen mustavalkoisen värin sekä lievästi ylikierroksilla pörräävän päänupin takia. Kiran kanssa harrastetaan pääasiassa agilityä, mutta onpa neiti päässyt tokoa ja flyballiakin kokeilemaan. Minä olen myös ovelasti napannut Kiran näyttelykaveriksi, joskin sillä saralla on kaikin puolin hiljaisempaa. Lampaille syttymistä ollaan käyty kokeilemassa, mutta Kiralla roihahti vähän turhankin paljon. Kaikkien lampaiden onneksi höyryjä päästettäneen jatkossa lähinnä agin parissa.

Kuura on mun aivan ikioma sileäkarvainen (ent. lyhytkarvainen) collienarttuni. Ikää on karttunut reilut puolitoista vuotta, joista viimeiset kymmenisen kuukautta olemme viihtyneet agilityn parissa. Kuura on nuoresta iästään huolimatta törkytassuista rauhallisempi (joskaan en ylipäänsä ole koskaan tavannut Kiraa vilkkaampaa koiraa) ja sosiaalisempi. Treeneissä Kuurasta kuitenkin kuoriutuu varsinainen sähikäinen, eivätkä meidän ensimmäiset episkokeilutkaan ole olleet lainkaan lannistavia. Tarkoitus on joskus kilpailla virallisestikin kunhan Kuura saa puhtaat paperit lonkka- ja kyynäräkuvista sekä kypsytään vielä molemmat vähän. Näyttelykehään Kuuran kanssa ei kummemmin ole asiaa, kiitos lievän yläpurennan. Sen sijaan meillä on haaveissa joku harrastus, jossa Kuura pääsisi käyttelemään komeaa klyyvariaan. Kuurasta yritetään myös saada välttävä noutaja tai saaliin ilmaisija.

Pääasiassa me eletään kuitenkin ihan tavallista elämää. Tehdään pitkiä lenkkejä luonnossa, syödään ja nukutaan. Mulla on opinnot siinä vaiheessa, että gradu pitäisi saada nykäistyä kasaan. Kandidaatintutkielmaa kirjoittaessa innostuin aivan tavattoman paljon linnuista, mutta gradua teen vähän toisenlaisista lentelijöistä, lepakoista. Minä ja tytöt herätetäänkin säännöllisesti hilpeyttä kulkemalla milloin missäkin päin Lahtea keskellä yötä detektorin kanssa. Huvinsa kullakin. ;)