Mun elämään eniten vaikuttanut pelko on nimeltään emetofobia, sairaalloinen oksentamisen pelko. Pahimmillaan pelko oli lapsuudessa ja nuoruudessa sitä luokkaa, etten pystynyt sanomaan koko sanaa "oksentaa", enkä pystynyt katsomaan telkkarista vaikkapa leffaa jossa joku yrjöää. En, vaikka tiesin että se on näyteltyä, että se tyyppi vaan tekee niitä ääniä ja sylkäsee jotain puuroa suusta. Iän myötä pelko on lievittynyt ihan huomattavasti, ja kohdistuu nykyisin lähinnä tarttuviin tauteihin. En tietenkään erityisemmin tykkää olla vaikkapa kännioksentelijoiden lähellä, mutta en saa siitä pakokauhukohtausta. Emetofobia on tosin siitä mielenkiintoinen pelko, että joillain siitä kärsivillä pelko kohdistuu nimenomaan toisten ihmisten oksentamiseen, mutta omista yrjöämisistään he eivät ahdistu. Mulle kyseessä on myös sosiaalinen fobia - kaikkein pahinta olisi, että oksentaisin jotenkin "sopimattomassa" tilanteessa, kuten muiden ihmisten nähden. Pelkään, että mua tuomittaisiin siitä todella pahasti. En tiedä mistä tämä on saanut alkunsa, mutta ilmeisesti jo hyvin varhain lapsuudessa. Emetofobia on vähäisestä tunnettuudestaan huolimatta yksi yleisimmistä peloista. Valitettavasti se saatetaan usein diagnosoida väärin esimerkiksi syömishäiriöksi, sillä monilla emetofoobikoilla on todella suuret rajoitteet siihen, mitä syövät ja mitä eivät. Pelkoon saattaa liittyä myös paniikkihäiriötä ja pakko-oireita, vaikkeivät ne aina fobiasidonnaisia olekaan.
Muitakin pelkoja multa löytyy. Moottoritiet ja vastaavat ovat yksi hankalimmista. Nykyisin niitä voi niin mukavasti vältellä, kun saa itse valita mistä ajaa. Yritän kuitenkin silloin tällöin myös altistaa itseäni ajamalla tarkoituksella moottoritiellä, viimeksi viime viikolla. Tänään ajattelin ahdistuksesta huolimatta ajaa moottoriliikennetietä pitkin Kaipiaisiin - tai ainakin yritän. Tuntuu että mulle on myös vaikeaa se, että joutuu ajamaan hyvin nopeaa vauhtia korkealle mäelle tai vastaavalle. On aivan sellainen olo, että mun tasapainoaisti tai jokin muu ei oikein pysy perässä, vaan mua alkaa herkästi huimata. Yksi vaikeimmista tilanteista on myöskin iso silta - siitä ylläoleva kuva Heinolan Tähtisillasta. Siinä yhdistyy vielä kaksi kammottavaa elementtiä - moottoritien hallitsematon vauhti ja silta, jonka rakenteet kohoavat korkeuksiin. Kuva on parin vuoden takaa, jolloin kävin kävellen voittamassa pelkoani. Pystyinkin menemään aivan sillan lähelle. Kyllä se pientä sykkeen kiihtymistä aiheutti, mutta pelko oli hallittavissa. Sillan yli en kuitenkaan pysty ajamaan, en ainakaan vielä. Jo lapsena pelkäsin sitä, mutta selvisin aina ihan hyvin kun vain suljin silmät sillan ajaksi. Mua on kuitenkin silloin huijattu avaamaan silmät kesken sillan ("nyt se silta loppui"), mikä on varmasti pahentanut pelon niin, että lopputulos on tässä. Fobiasta kärsivää ei ikinä pitäisi "pakottaa" kohtaamaan pelkoaan, vaan altistumisen pitää lähteä pelkoisesta itsestään. Martti yrittää mun onneksi ymmärtää näitä mun omituisuuksia, ja suostuu ajelemaan mun kanssa milloin mitäkin maisemareittejä ja tarpeen tullen pysähtymään johkin luonnon helmaan hengittelemään. Siitä mun on oltava todella kiitollinen.
Lievempinä mulla on myös korkeanpaikankammoa (sitä käyn hoitamassa mm. kiipeämällä hitaasti mutta varmasti Luhdanjoen lintutorniin silloin tällöin) sekä lentopelkoa (josta huolimatta olen ollut lentokoneessa 6 kertaa elämässäni). Hammaslääkäriä pelkään jonkin verran myös, mutta nykyisin sinnekin kykenen jo menemään. Ampiaisia ja muita pistäviä ötököitä koitan viisaasti välttää - sain nimittäin joltakin öttiäiseltä viime kesänä TODELLA kivuliaan piston käsivarteen, ja pistokohta turposi todella pahasti. Käsi meni aivan toimintakyvyttömäksi. En todellakaan haluaisi vastaavaa pistosta esimerkiksi kasvojen tai kaulan alueelle. Hyrr!
Noh, sen verta meikäläisen peloista. Kohta pitää ruveta valmistautumaan lähtöön. Käytiin jo hakemassa henkisiä voimavaroja aamupäivälenkillä Kilpiäisistä, jossa ruokokerttuset piti meteliä, hernekerttu lauloi omaa konserttiaan, nokikana uiskenteli, telkillä oli kolmiodraamaa ja Kuura löysi ystävän - meidän kanssa samalla laiturilla istuskelleen iäkkäämmän rouvashenkilön. Eilen illalla käytiin myös detektorin kanssa iltakävelyllä, ja kuulinkin kesän ensimmäisen pohjanlepakkoni! Niissä hetkissä ei peloille ja ahdistuksille ole pienintäkään sijaa. Luonto on mulle parasta lääkettä suunnilleen kaikkeen. Loppuun vielä kuva mun personal trainerista, elämän ilosta ja ylpeydestä sekä parhaasta terapeutista, Kuurasta. "Heitätkö mulle pallon, pliiiiiiiiis?" :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti