Agilityn SM-kisat 2013

Tämä viikonloppu meni vahvasti agifiiliksissä, vaikka itse en radalla ollutkaan. Perjantaina huristin typyköiden kanssa vanhempieni luokse, ja kyttäilin iltakisojen tuloksia netistä. Lauantaina löysin livestreamin, ja viihdyinkin monta tuntia ruudun ääressä ihaillen upeiden koirakoiden menoa ja meininkiä. Välillä oli toki aikaa käydä lenkittämässä collietyyppisten koirien laumaa (Kira, Kuura ja Oliver) sekä käydä vanhempien terassilla nautiskelemassa auringosta joka suvaitsi näyttäytyä pitkästä aikaa. Tytöilläkin oli kivaa, paitsi että välillä piti poseerata. Tylsää!

Tänään pääsin vihdoin seuraamaan SM-kisoja myös paikan päälle Kirkkonummelle. Starttasin auton aamulla ennen seitsemää ja palasin vanhempien luokse illalla kahdeksan jälkeen. Päivä oli siis pitkä, ja eväitä aivan liian vähän! Olin myös naiivisti kuvitellut että Suomen kesä olisi lämmin vaikka välillä sataisikin. Aamupäivällä olikin jopa hieman kuuma, mutta sitten kun se perhanan viima ja kaatosade iski - noh, oli mulla sentään jonkin verran vettä pitävä takki + housut sekä sateenvarjo, mutta kylmä oli silti! Vieläkin palelee. Agilityonni ei tänään suosinut mun tuttuja, mutta päivä oli silti hieno! En ole ikinä ennen ollut katsomassa kuin epiksiä, joten tämä oli aika eri luokkaa. Päivän parasta antia taisi kuitenkin olla omassa pikku päässä syntyneet fiilikset siitä, mihin suuntaan haluan tätä omaa harrastusta viedä.

Ensinnäkin, en pidä liiasta ryppyotsaisuudesta. Suurin osa SM-kisojen koirakoista oli todellisia tsemppareita, ja vetivät radat loppuun hyvällä sykkeellä vaikka hylsy olisi tullut heti alussa. Valitettavasti kolikon kääntöpuolella oli myös niitä, jotka marssivat saman tien ulos kentältä niin, että kiukku näkyi kymmenen metrin päähän. Harmistus on luonnollista, mutta kiukkua ei haluaisi koiraurheilussa nähdä. Ehkä reagoin tähän vahvasti, koska tunnen oman koirani. Jos minä lopettaisin kiukkuisena radan kesken, niin koira menisi todella hämilleen. Eikös tämän pitänyt olla hauskaa? Tavoitteita saa olla (ja nälkä itselläkin kasvaa syödessä), mutta kyllä mulle on tärkeintä säilyttää tekemisen ilo. Epiksiä on toki huono verrata SM-kisoihin, mutta mä olen löytänyt kaikista meidän hylsyistä (eihän meillä muita olekaan!) todella paljon positiivisia puolia! Noh, ehkä tuli ryssittyä kontaktit, mutta WAU mikä irtoaminen ja hei, näin me opittiin taas jotain. :) Mua saa sitten muistuttaa tästä postauksesta jos joskus meno menee liian vakavaksi.

Me aiotaan joka tapauksessa jatkaa agilityä riemuliitomeiningillä. Mutta kyllä päivästä jäi muitakin oppeja käteen. Ainakin se, että ne kontaktit pitää vaan opettaa koiralle kunnolla! Niistä tuli tänään todella paljon hylkyjä. Mineissäkin muutama koira missasi _KAIKKI_ kontaktien poistumiset jotka radalta vaan löytyi. Me ollaan opeteltu kontaktit ns. 2 on / 2 off -menetelmällä, jossa koiran pitää pysähtyä kontaktin lopussa niin, että takatassut ovat vielä puomilla/Aalla ja etutassut maassa. Siinä on pysyttävä kunnes vapautuskäsky kajahtaa. Kiralla on välillä ollut hieman vaikeuksia maltin kanssa, mutta editys on ollut viime aikoina tosi hyvää. Kuuran oli jossain vaiheessa vaikea hahmottaa että samat säännöt pätevät myös A-esteellä, mutta sekin on alkanut tyytyä tähän tilanteeseen. Kuura tekee etenkin puomilla usein tosi hyvät kontaktit; aivan täysillä puomin loppuun ja siihen äkkijarrutus! Ei siis mitään hiippailua ja hidastelua. Kira välillä tulee vähän liiankin kovaa ja menee vähän ohi, jolloin se yleensä itse pysähtyy ja rupeaa hyppimään taaksepäin takajalat ilmassa kontaktia hakien. On muuten huvittavan näköistä! :D

Voisin lörpötellä kaikesta näkemästäni varmaan loputtomiin! Jospa mekin oltaisiin joskus niin hyviä, että voitaisiin tuoda vähän erilaista väriä lajiin, joka maxikokoisissa on edelleen kovin vahvasti bordercollieiden hallitsema. Älkää käsittäkö väärin, bc on upea rotu! On vaan jotenkin virkistävää kun on vähän laajempi rotukirjo. Ja kyllä tänään on maxiradalla nähty mm. pehkoja, nahkoja, sheltti, walesinspringereitä saksanseisoja ja unkarinviszla. Ja kelpieitä, tietysti. Loppuun vielä loistavin hyppyilme tältä päivältä:

Liitoa ja leijuntaa

Tänään me saadaan näyttää just tältä, koska meillä on takana ihan huippuhyvät treenit!

Treenien aluksi päästiin tietty tutustumaan rataan - 20 estettä, joukossa hyppyjen lisäksi putkia, pussi ja puomi. Ei mitään kovin vaikeaa. Onko tässä koira haudattuna?

Noh, ei muuta kuin yrittämään. Ensimmäisellä kerralla päätin toistaa itseäni eiliseltä ja unohdin radan - ja siis tämä ei tosiaan ole multa ihan normaalia käytöstä! Kyllä heppatyttövuosien ois mua pitänyt sen verran ratojen muistamiseen koulia että näin ei kävis kahtena päivänä putkeen! Noh, ei muuta kuin uutta yritystä peliin. Yhdessä takaaleikkauksessa oli pikkasen hiomista, mutta muuten aikalailla nappiin. Ei paha.

Seuraava kierros edessä, ja ohjaaja ilmoittaa että sama rata, mutta nyt ilman ääntä. Alussa ja kontaktilta saa toki vapauttaa, mutta muuten ei hiiskahdustakaan. No problemo - puhdas rata. Tiimi toimii, Kuura oli varmaan lähinnä tyytyväinen kun pidin suuni kiinni. ;) Seuraavan kierroksen sainkin sitten juosta ilman koiraa. Kellotettiin mun arvio siitä, kuinka nopeasti suoriudun radasta. Sitten koitti viimeinen kierros - koira mukaan, mutta tällä kertaa ei saa käyttää käsiä lainkaan. Siinä kohdassa kyllä jo hieman arvelutti - mutta eikö mitä, taas puhdas rata. Saatiin siis aivan loistava osoitus siitä, mikä merkitys on rintamasuunnalla, ei niinkään kaikella sillä huudolla ja huiskinnalla! Ja se aika - yksin kellotin ajan 46 sek. kun taas koiran kanssa tulos oli 36 sek. Hupsansaa! On se hyvä että Kuura saa mulle vähän vauhtia jalkoihin.

Lopuksi tehtiin vielä puomilla kontaktiharjoitteita niin, että hämäsin koiraa huiskimalla ja pomppimalla edessä odottaneen esteen suuntaan. "Hohhoijaa, mamma, luuletko että toi hämää mua? Tule nyt tänne antamaan niitä herkkuja!" Eli siis hieman eri meininki kuin eilisten episten ekalla radalla, jolloin tuli puomilta läpi.

Tänään me saadaan kulkea puikkonokka astetta enemmän pystyssä kuin normaalisti. :)

Epistelyä ja lisää täytettä nöyryyskansioon

Tänään oli siis viimeiset P-HAUn epikset vähään aikaan. Kuura oli löytänyt jostain laturin, ja virtaa siis riitti kahden säpäkän suorituksen lisäksi myös haukkumiseen, kiskomiseen, pomppimiseen ja muuhun ylimääräiseen riekkumiseen. Semmoinen kimeä "mä haluun, mä haluuuuun, mennään jo!" -tyyppinen haukku korvanjuuressa on muuten pikkasen rasittavaa kun päätä särkee jo valmiiksi! Jännitysmomenttina oli tällä kertaa se, että minä ja Kuura ei olla ikinä kisattu tai treenattu ulkokentällä - ja tällä kyseisellä kentällä ei edes ollut aitoja! Niinpä otettiin tavoitteeksi se, että koira pysyy radalla.

Tavoite kyllä ylittyi kirkkaasti! Kuura keskittyi olosuhteisiin nähden hyvin, ei häiriintynyt katsojista tai kentän laidalla olleista koirista ja teki A:llakin hieeeeenon kontaktin! Sitten joku vaan meni emännän aivoissa vinksalleen, ja ohjasin väärälle esteelle - aivan totaalinen aivopieru! Olin vielä edellistä suoritusta katsellessa miettinyt sitä kohtaa ja todennutkin että "toi on kyl paha jos muistaa väärin". Noh, koira meni just sinne minne ohjasin, ehkä se on pääasia? Pienen facepalmauksen ja pahan repeämisen jälkeen jatkettiin rata loppuun. Puomilta tuli kontaktista läpi (?) ja parissa hypyssä oli ihan pientä haparointia, ei kuitenkaan virheitä. Olin todella ylpeä Kuurasta!

Tehtiin myös toinen suoritus, ns. harkkarata, joka meni sitten varsin mielenkiintoiseksi heti alussa. Kuura-neiti nimittäin törmäsi päistikkaa kolmantena esteenä ollutta putkea päin. Noh, puikkokuono pikkasen vasemmalle ja sitten päästiin putken sisään. A:lta tuli sitten kontaktivirhe, mutta toisella yrityksellä tuli nätti kontakti, ja puomilla heti ekalla yrittämällä. Erityisesti ilahduin siitä, että Kuura irtosi harkkaradalla yhdelle hypylle paremmin kuin olisin osannut odottaa. Jäin putkella pahasti jälkeen (pitäisi olla Usain Bolt että ei olisi jäänyt), joten pistin henkiset sormet ristiin ja huusin napakasti "hyppy"ja viittilöin epätoivoisesti kohti iiiiihan liian kaukana edessä odottavaa estettä. Ihme ja kumma - sinne se pikkuneiti vaan meni! Nämä asiat ei meille ole vielä todellakaan mitään itsestäänselvyyksiä, mutta mun mielestä epikset on oikein hyvä paikka mennä opettelemaan. ;)

Ylipäänsä kisaajilla oli tosi paljon vaikeuksia. Porukkaa oli paljon, mutta vain kaksi ei-hylättyä tulosta, toinen medeissä (JEE! Kisakaverimme Essi ja Eevi!) ja toinen makseissa. Minä ja Kuura ei sentäs kärsitty niistä ongelmista, mistä suurin osa otti hylsyn; putken suu ja A olivat aivan vierekkäin, ja moni koira meni juurikin väärälle esteelle. Ei me kyllä myöskään oltu ainoita jotka unohtivat radan.

Hieno fiilis kyllä jäi! Moka oli ihan täysin mun, yhteistyössä ei tunnu olevan ongelmia ja sitä säpäkkyyttäkin löytyy taas! Nyt vielä omat ajatukset kasaan ni avot! Välillä pitää tehdä hölmöjä virheitä ettei kaiken pää pilvissä leijailun seassa unohda sitä tärkeintä; nöyryyttä.

Kuka on Kuura?

Kuura, viralliselta nimeltään Honey Melon Carmencita Ge Ge, tunnetaan myös nimillä Kuu, Kuukkeli, Kuupperi, Kuukuster, Kubu, Kuukutti, Kuurale, Kuukkis, Kuupu ja Sikapossu. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja Kuura on kyllä sitten viimeisen päälle rakas!

Kuu putkahti maailmaan jossakin Sipoon ja Porvoon rajamaastossa lähellä merta 10.9.2011. Seitsemän viikkoa myöhemmin huomasin kyseisen pentueen olemassaolon sekä sen merkityksellisen seikan, että pentueesta on vielä yksi tricolour-värinen narttupentu vapaana. Tutkailin kasvattajan sekä pentujen vanhempien tietoja ja taustoja, ja olin tyytyväinen. Otin kasvattajaan yhteyttä ja päädyinkin "ihan vaan katsomaan" Kuuraa ja sen pentuesisaruksia. Erityisen mukavana pidin sitä, että sain tavata Kuuran molemmat vanhemmat, ja kummallakin oli nähdäkseni hyvä, avoin ja positiivinen luonne. Erityisesti ihastuin Kuuran Saku-isään - se oli komea trikkiuros jonka häntä huiskasi non-stop ja joka yksinkertaisesti huokui sellaista "katsokaa minua kun oon niin mahtava" -henkeä. Sillä oli myös hurmaava tapa stepata etujaloillaan kun se huomasi jonkun häntä ihailevan. Pentulauma oli (luonnollisesti) hurmaava. Erityisesti tykkäsin Kuurassa siitä, että se vaikutti erittäin eläväiseltä pikku riiviöltä - en halunnut mitään rauhallista lössykkää. Änki syliin, retuutti leluja ja kokeili hampaitaan. Sanoin kasvattajalle miettiväni asiaa, mutta poistuin paikalta sydän pamppaillen onnesta - olin löytänyt oman koirani.

Kahden viikon kuluttua ensitapaamisesta, Kuuran ollessa yhdeksänviikkoinen, kävin hakemassa kakaran mukaani. Hetkeäkään en ole päätöstä katunut, en silloinkaan, kun sohva on kotiin tullessa ollut kuin meteorin jäljiltä, kun pieniä pennunhampaita on pitänyt testailla sandaaleihin tai kun teatterista tullessa kämppä oli täynnä ripulia. Kuura on ollut paljon sellaista mitä en ole osannut odottaa, mutta vielä enemmän kaikkea sitä mitä toivoin. Kuun ollessa hieman alle vuoden ikäinen pääsimme aloittamaan agilityn. Se oli jo ennen koiran hankkimista siinnellyt ajatuksissa. En kuitenkaan ollut niin varma harrastusinnostani, että olisin uskaltanut oottaa kelpien - onneksi! Kuura on ollut todella hyvä koira agilityn aloittamiseen. Se on innokas, säpäkkä ja vauhdikas mutta ei aivan mahdoton höyrypää. Oppimiskäyrä on ollut huima, niin koiralla kuin emännälläkin. Me ollaan hurahdettu lajiin aivan täysillä, eikä olla kauheasti maltettu muiden lajien pariin vielä tehdä visiittejä. Siis jos ei Kuuran noutoharjoituksia ja satunnaisia tonnikalajälkihommia lasketa.

Nyt Kuura lähestyy pikkuhiljaa kahden vuoden ikää. Tykkään siitä päivä päivältä enemmän. Edelleen on paljon opittavaa, mutta arki sujuu varsin vaivatta. Suojailen kyllä edelleen kotona sohvaa enkä jätä arvokkaita kenkiä hyllyyn, vaikka vähään aikaan mitään tihutöitä ei olekaan tapahtunut. Raha ja aika menee tehokkasti koirien kanssa puuhastellessa, mutta se antaa toisaalta niin paljon takaisin! Koirien kanssa mun stressaantunut mieli lepää, eikä agilityn sykkeessä ehdi miettiä gradun viimeisimpiä ongelmia. Kuura saa mut voimaan paremmin, liikkumaan, innostumaan ja tuntemaan ylpeyttä.

Kuura on, ainakin juuri nyt, mun elämäni koira.

Elämän pieniä voittajafiiliksiä

Uskon vakaasti siihen, että yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin kun vain vähän viitsii. Pari päivää sitten sain hienon osoituksen tästä, kun voitin pienimuotoisen taisteluni tuulimyllyjä vastaan. Meille ympäristöekologian opiskelijoille oli taannoin ilmoitettu, että ruokalapalvelumme järjestävä firma ei tarjoile kesällä opiskelijahintaista ruokaa. Olin jo viime kesänä selvitellyt asiaa, ja syksyllä lopulta saanut semmoisen vastauksen, että ravintola ei voi itse päättää, ettei tarjoa ruokaa opiskelijahintaan. Kysyin tietenkin asiaa ensin ravintolalta, ja yritin kohteliaasti selittää, että he eivät yksinkertaisesti voi olla tarjoamatta opiskelijalounasta. Eivät uskoneet. Otin siis suoraan yhteyttä Kelaan (joka siis maksaa ateriatuen) ja parin viestin jälkeen asia sai selvyyden; opiskelijat saavat ruokansa kesälläkin! Ja siis tämä vaati pari pientä näppiksennapautusta, ei sen kummempaa.

Myös koirarintamalla on tullut koettua hienoja tunnelmia. Päästiin eilen Kuuran kanssa piiiitkästä aikaa treenaamaan, ja oli kyllä hämmentävä olo. Miten ihmeessä agility voikin joskus olla niin helppoa? Kun se koira tottelee, se menee just sinne minne mä haluan, se seuraa ohjausta eikä saa mitään äkkinäisiä hepuliraivarikohtauksia. Kiran kanssa on ollut vähän toisenlainen meno. ;) Eipä sillä, mä tiedostan ihan hyvin että Kirassa on valtaisa potentiaali - välillä se lajiin syttyminen vaan palaa pikkasen räjähdysmäisesti. Kiran kanssa tuntuu siltä, että se koira on niin mahtava, koska sillä on niin kova tahto tehdä agilityä. Kuuran kanssa tuntuu siltä, että se on niin mahtava, koska sillä on niin kova tahto tehdä agilityä mun kanssa. Toki osa tästä tunteesta voi olla sitä, että me kasvetaan Kuuran kanssa viikko viikolta enemmän yhteen. Mä olen treenannut sen kanssa alusta alkaen - se on enemmän mun koira kun mikään koira ikinä.

Marttikin on päässyt viime aikoina bondailemaan Kuuran kanssa noutoleikkien muodossa. Uusi sorsalelu ja kaninkarvadami ovat olleet kovassa käytössä. Tänään pääsin ihastelemaan Kuun uima-/vesinoutokoulutusta, ja täytyy myöntää että olin aika vaikuttunut. Viime kesänä Kuu ei vielä ihan hirveästi päässyt uimaan, kun oli niin koleaa ja itse olin burnoutin partaalla gradun ja töiden takia. Siksi onkin vähän kummallista, että neiti pikku-Kuukkeli polskuttelee menemään ilman sen kummempia houkutteluja. Alkuun pitää vähän kitistä kun sorsa pitää hakea "niin kovin kaukaa", mutta pienellä kannustuksella typy lähtee reippaasti polskimaan. Ja muovisorsa palautuu kiltisti isännälle. :) Katsotaan mitä tyty tuumaa sitten, jos saadaan leikkiin vielä oikeat sorsahaisut mukaan. Myönnettävä on, että olen ihmeissäni siitä, miten lupaavalta toi "Mission impossible: colliesta noutaja" vaikuttaa. Hetkittäin jopa uskon, että noi saattaa vaikka onnistua. Se on sitten toinen juttu että saako Martti ikinä yhtään lintua tiputettua koiralle noudettavaksi. ;)