Elämän pieniä voittajafiiliksiä

Uskon vakaasti siihen, että yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin kun vain vähän viitsii. Pari päivää sitten sain hienon osoituksen tästä, kun voitin pienimuotoisen taisteluni tuulimyllyjä vastaan. Meille ympäristöekologian opiskelijoille oli taannoin ilmoitettu, että ruokalapalvelumme järjestävä firma ei tarjoile kesällä opiskelijahintaista ruokaa. Olin jo viime kesänä selvitellyt asiaa, ja syksyllä lopulta saanut semmoisen vastauksen, että ravintola ei voi itse päättää, ettei tarjoa ruokaa opiskelijahintaan. Kysyin tietenkin asiaa ensin ravintolalta, ja yritin kohteliaasti selittää, että he eivät yksinkertaisesti voi olla tarjoamatta opiskelijalounasta. Eivät uskoneet. Otin siis suoraan yhteyttä Kelaan (joka siis maksaa ateriatuen) ja parin viestin jälkeen asia sai selvyyden; opiskelijat saavat ruokansa kesälläkin! Ja siis tämä vaati pari pientä näppiksennapautusta, ei sen kummempaa.

Myös koirarintamalla on tullut koettua hienoja tunnelmia. Päästiin eilen Kuuran kanssa piiiitkästä aikaa treenaamaan, ja oli kyllä hämmentävä olo. Miten ihmeessä agility voikin joskus olla niin helppoa? Kun se koira tottelee, se menee just sinne minne mä haluan, se seuraa ohjausta eikä saa mitään äkkinäisiä hepuliraivarikohtauksia. Kiran kanssa on ollut vähän toisenlainen meno. ;) Eipä sillä, mä tiedostan ihan hyvin että Kirassa on valtaisa potentiaali - välillä se lajiin syttyminen vaan palaa pikkasen räjähdysmäisesti. Kiran kanssa tuntuu siltä, että se koira on niin mahtava, koska sillä on niin kova tahto tehdä agilityä. Kuuran kanssa tuntuu siltä, että se on niin mahtava, koska sillä on niin kova tahto tehdä agilityä mun kanssa. Toki osa tästä tunteesta voi olla sitä, että me kasvetaan Kuuran kanssa viikko viikolta enemmän yhteen. Mä olen treenannut sen kanssa alusta alkaen - se on enemmän mun koira kun mikään koira ikinä.

Marttikin on päässyt viime aikoina bondailemaan Kuuran kanssa noutoleikkien muodossa. Uusi sorsalelu ja kaninkarvadami ovat olleet kovassa käytössä. Tänään pääsin ihastelemaan Kuun uima-/vesinoutokoulutusta, ja täytyy myöntää että olin aika vaikuttunut. Viime kesänä Kuu ei vielä ihan hirveästi päässyt uimaan, kun oli niin koleaa ja itse olin burnoutin partaalla gradun ja töiden takia. Siksi onkin vähän kummallista, että neiti pikku-Kuukkeli polskuttelee menemään ilman sen kummempia houkutteluja. Alkuun pitää vähän kitistä kun sorsa pitää hakea "niin kovin kaukaa", mutta pienellä kannustuksella typy lähtee reippaasti polskimaan. Ja muovisorsa palautuu kiltisti isännälle. :) Katsotaan mitä tyty tuumaa sitten, jos saadaan leikkiin vielä oikeat sorsahaisut mukaan. Myönnettävä on, että olen ihmeissäni siitä, miten lupaavalta toi "Mission impossible: colliesta noutaja" vaikuttaa. Hetkittäin jopa uskon, että noi saattaa vaikka onnistua. Se on sitten toinen juttu että saako Martti ikinä yhtään lintua tiputettua koiralle noudettavaksi. ;)