Ohi on!

...siis sairastelu ja juoksut. Tältä erää. :)

Kuuran ripulointi loppuikin sinä päivänä, kun käytiin eläinlääkärissä. Nyt on jo lääkekuuritkin olleet monta päivää takana, ja pöpöstä muistuttaa vain isot ruokamäärät kipossa. Kuuran paino nimittäin oli sairastelun aikana tippunut puolisen kiloa, joten nyt vähän koitetaan saada massaa takaisin. Kuura ei valita kun kiposta löytyy rasvaista sika-nautaa. ;)

Myös juoksut ovat aikalailla ohi. Neitokainen ei ole enää moneen päivään tiputellut, ei enää merkkaile joka ruohotupsua ja riehuminen kiinnostaisi enemmän kuin hajut. Maanantaina me päästään kaikeksi onneksi treeneihin myös Kuuran kanssa. Oon asiasta jo nyt aivan mykkyrällä! Kiran kanssa treenaaminen kaksi kertaa viikossa on ollut ihan yllättävän rankkaa, henkisestikin. Kiralla on kummallisia oikkuja ja päähänpistoja, eikä mun sisäinen zen aina jaksa sitä riekkumista ja huutamista. Väliin tarvitaan leppoisaa treenailua Kuun kanssa, niin tasapaino säilyy.

Tälläkin viikolla Kiralla oli näitä omia päähänpinttymiään; maanantaina tehtiin keppien kanssa todellinen väsytystaistelu, kun Kira päätti että viimeistä väliä ei huvita pujotella jos siinä ei ole ohjuria. Lisäksi se oli sitä mieltä niin maanantaina kuin torstainakin, että keppien jälkeen olevaa estettä ei voi hypätä, vaan se pitää alittaa. Ja jos viime viikolla oli putkiin irtoamisessa ongelmia, niin tällä viikolla se irtoaminen oli hetkittäin vähän turhankin hyvää. "Joojooo mä meeeeen jo. Ai, eiks pitänytkään mennä tohon päähän?". Kaukaa tehty putki-putki -ohjaus kuitenkin onnistui yli odotusten heti ekalla kerralla, ja siitä olen ylpeä. Muutaman kerran A:llekin tuli ihan kelpo kontakti. Kai se siitä, pikkuhiljaa. Mutta olen huomannut, että kun selailen kisakalentereita, ajattelen lähinnä Kuuran kanssa kisaamista. Kirahan joutuu joksikin aikaa sairaslomalle kun siltä leikataan niskasta hyvälaatuinen kasvain. Saa nähdä että syttyykö treenitauolla jotain idealamppuja koiran tai ohjaajan päässä.

Kiire meillä ei ole mihinkään, joten fiiliksen mukaan mennään ja kehitellään yhteistyötä. :)

Kuu-raasu

Kyllä nyt koetellaan koirien ja koiranomistajien henkistä ja fyysistä kestävyyttä. tässä on siis koirien ripulirallia kestetty kaikkiaan puolitoista viikkoa, ja nyt vasta näkyy valoa tunnelin päässä. Mutta aloitetaanpa alusta, eli toissa viikon lauantaista.

Kyseisenä lauantaiaamuna olin töissä, mutta pääsin sen verran aikaisin että ehdin mukavasti Korkeavireelle epiksiin. Koska Kiralla oli jostain käsittämättömästä syystä maha kuralla, pääsi epistelemään vain Kuura. Tehtiin ensimmäistä kertaa kisaavien rata, ja ihan mukavastihan se menikin. Meno tosin oli varsin vetelää ja laiskaa, ja tuloksena 10vp (ensimmäinen vitonen omasta ohjausvirheestä ja toinen laiskoilta kepeiltä), jolla irtosi kuitenkin viides sija, ja saatiin jopa hiaaano vaaleanpunainen ruusuke! :)

 Ihmettelin kuitenkin neidin velttoa menoa - etenkään keppejä se ei olisi millään jaksanut pujotella loppuun! Aloinkin epäillä että juoksut olisivat hyvinkin lähellä, ja niinpä ne sitten seuraavana yönä alkoivatkin. Kuura on aina juoksujen aikaan väsynyt ja melkein masentuneen oloinen. Se vaan köllisi kainalossa koko päivän ja kävisi välillä vaan syömässä.

Suurempaa ihmetystä kuitenkin herätti Kiran masuvaivailu - eihän sillä mene ikinä maha sekaisin! Sitten Martti kuitenkin kertoi tarjonneensa niille jo muutaman päivän jääkaapissa hengannutta hirven luuydintä. Kuura oli nyrpistänyt nenäänsä ja jättänyt syömättä, mutta Kira oli tapansa mukaan ahmaissut koko roskan suuhunsa. Nopeasti se kuitenkin vaivastaan tokeni, ja vuorokauden kuluttua maha oli jo kunnossa. Maanantain treenien jälkeen sillä meni kuitenkin maha uudestaan löysälle. Edelleen mietin, että oliko kyseessä nyt ihan eri pöpö vai ei. Onneksi siitäkin selvittiin nopeasti.

Torstai-iltana kuitenkin alkoi suurempi souvi; Kuura-neiti alkoi ripuloida. Ja sen ripulista ei sitten välillä tahdo tulla loppua millään. Pari yötä meni tiiviisti pihalla juostessa ja unet jäivät kovin vähiin. Lauantaiaamuna se oli vieläpä oksennellut, eikä ollut kuulemma ruokakaan kelvannut. Siinä vaiheessa olin huolesta sekaisin, mutta onneksi ruokahalu palasi nopeasti, ja Canikur-tabut menivät nassuun kuin suurikin herkku. Sunnuntaina ja maanantaina tilanne näytti jo rauhoittuneen. Riisin ja keitetyn broilerin sekaan uskalsi jo lisätä muutaman nappulankin. Sitten ma-ti -yönä tilanne levisi taas käsiin. Kuura ripuloi jälleen, ja aamuyöstä oksensi vaahtoa jonka seassa oli verta. No, ei muuta kuin heti aamusta soitto eläinlääkärille, johon sitten päästiinkin muutaman tunnin varoitusajalla. Jo puhelimessa meille sanottiin, että nyt on koirilla paljon mahapöpöä liikkeellä.

Noh, eläinlääkäri totesi hyvin nopeasti että ei ole tavatonta että mahataudin pitkittyessä koira voi vähän oksentaa vertakin. Koetteli mahaa, mittasi lämmön ja muuta tavanomaista. Päätin kuitenkin otattaa vielä verikokeet, ihan vain varmuuden vuoksi. Niissä ei onneksi mitään huolettavaa näkynyt, joten diagnoosiksi tuli gastroenteriitti, lääkkeiksi antibiootti, kaoliini-pektiini ja tarvittaessa pahoinvointilääke. Lekurista tullessa Kuura vielä kertaalleen teki löysät tarpeet ulos, mutta nyt sen maha tuntuu rauhoittuneen. Ruokahalu sillä on hyvä, ja ihan oma (juoksuinen) itsensä se on. Otetaan nyt kuitenkin vielä varovasti.

Valitettavasti tuota koirien mahapöpöä on muutenkin ollut meidän lähipiirissä; kotosalla vanhempieni Oliver-pehko sekä vanha skottirouvani Esteri ovat myös sairastelleet. Esteri oli saanut mahapöpön perään vieläpä virtsatieinfektion, ja maksa-arvot ovat hurjasti koholla. Kun kyse on 12-vuotiaasta koirasta, on maksan toipuminen hyvin epävarmaa. Esteri on kuitenkin saanut troppia jos jonkinlaista, ja toivotaan että se antibioottien ja erikoisruokavalion avulla vielä siitä tervehtyy.

Vaikka Esteri onkin meidän lauman "musta lammas" -siis ainoa ei-collietyypin koira- niin se on mulle kovin rakas. Enpä muista olenko Esteriä koskaan esitellyt, mutta se on siis virallisesti Fin Mva Bartos Polyester. Esteri tuli mulle "rippilahjana" puoliomistukseen, ja sillä on teetetty yhdet pennutkin. Esteri on maailman omanarvontuntoisin ja ahnein otus, ja terrierin jääräpäisyyden takana on rutkasti älyä. Nykyään se on kylläkin pitkälti kuuro, ja kai sitä pieni dementiakin vaivaa. "Jokos myö syötiin?". Juron ulkokuoren alla on omien ihmisten jaloissa kiehnäävä pehmoilija, jolle ei voi olla hymyilemättä. Toivon hartaasti että saan hymyillä Esterin touhuille vielä jatkossakin.

Karvankasvatustalkoot

Niin sheltti- kuin colliepuolellakin tunteita on kuluvanakin kesänä kuumentanut keskustelu siitä, ajaako vai eikö ajaa - siis sitä turkkia. Nyt ilmojen viilennyttyä ovat ehkä höyryävimmät tunteetkin jo jäähtyneet, joten työnnän lusikkani jälleen kerran soppaan. Miksi meillä päädyttiin ajelemaan, ja miten sitten kävikään?

Yleisimmät perustelut sille, että sheltin tai pk.collien turkkia ei pitäisi ajella, ovat omien kokemusteni mukaan seuraavat (satunnaisessa järjestyksessä):
1. Miksi olet hommannut tällaisen rodun, jos et kerta jaksa huolehtia turkista?
2. Sillä KUULUU olla se turkki, jos sen ajelee niin se koira on ruma / näyttää tyhmältä / on epärodunmukainen!
3. Se turkki suojaa sitä koiraa kuumuudelta!
4. Se turkki ei kasva takaisin / kasvaa liian hitaasti / kasvaa ihan vääränlaiseksi!
5. Kalju koira on alttiina auringonpolttamille, hyönteisille etc etc.

Kun jaksatte lukea meidän karvatarinamme (as far as it goes), löydätte viittauksia kaikkiin näihin perusteluihin. Lähdetään kuitenkin siitä, kun Kiralla vielä oli "ihan kiva turkki."

Kira on ollut siitä mukava sheltti, että se ei ole todellakaan karvan suhteen sieltä pörröisimmästä päästä. Ylläolevassa kuvassa Kiran turkki on sellaisena kuin se oli ennen kuin sterilointi oli vielä ehtinyt kamalasti huonontaa turkinlaatua. Steriloinnin jälkeen Kiralta jäivät kuitenkin karvanlähdöt kokonaan pois, ja paikoin karva alkoi muuttua todella huonolaatuiseksi, karheaksi ja kuolleeksi. Moni kiroaa karvanlähtöjä, minä hyppisin riemusta jos Kiralle sellainen ilmaantuisi.

Kesä -12 oli suhteellisen viileä. Silloin viilensimme Kiran oloa ajamalla vatsakarvat säännöllisesti pois. Viime kesä sen sijaan alkoi näyttää huolestuttavalta juhannuksen tienoilla; Kira käytti suurimman osan päivästä makoilemalla lattian viileimmässä kolkassa, ja helteet olivat vasta edessäpäin! Kun sitten Kuura vielä joutui sairaslomalle ja Kira "joutui" tuuraamaan sitä agilityssä, päätimme kokeilla sitä viilennyskonstia joka oli vielä varastossa; turkin ajamista lyhyeksi (ei siis missään nimessä kaljuksi). Ja mikä koira sieltä kuoriutuikaan! Vilkas, leikkisä, syliin ja sänkyyn tunkeva riiviö! Muutos oli päivänselvä; koiralla oli helpompi olla. Se ei kärsinyt kuumasta enää yhtä paljon kuin aiemmin - kaikesta pelottelusta huolimatta. Kun turkin sisäpuolella on lämmin koira ja ulkopuolella lämmin ilmamassa, niin mistä ihmeestä se turkki itseensä imisi viileyttä jolla se koiraa varjelisi kuumuudelta? Etenkään silloin, kun puhutaan kuivasta, kuolleesta, loputtomaksi läjäksi kertyvästä hormoniturkista! Lyhyeen turkkiin eivät punkitkaan päässeet tarttumaan. Ennen ajelua niitä löytyi pitkälti toistakymmentä, ajelun jälkeen ei oikeastaan lainkaan. Vasta nyt turkin kasvettua on pari punkkia jouduttu irrottamaan.

Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Omasta mielestäni Kiran sopusuhtainen rakenne tuli hyvin esiin lyhyessä turkissa. Kauneus on niin paljon muutakin kuin läjä karvaa, ja koira on niin paljon muutakin kuin sen ulkoiset avut. Oikeastaan ainoat asiat, jotka itseäni epäilyttivät ajelemisessa olivat seuraavat; miten pärjään ilman terapeuttista turkinhoitoa (kyllä, nautin turkinhoidosta, eli ajelemisella ei ole mitään tekemistä laiskuuden kanssa!) ja millaisena ja kuinka pian karva kasvaisi takaisin? Koiran turkki kuitenkin uudistuu luonnostaan - vanhaa karvaa irtoaa ja uutta kasvaa tilalle. En ymmärrä miten koiran turkin lyhentäminen voisi vaikuttaa siihen, miten karvatuppi toimii. Aikaa siihen varmasti kuluu, mutta mitäpä meillä olisi jos ei aikaa?

Yllä kuva Kirasta tänään, noin 3,5 kk ajamisen jälkeen. Kuten huomaatte, kyllä se turkki sieltä kasvaa takaisin, eikä näytä juur sen kummemmalta kuin ennenkään. Kasvutahti on ollut oikein hyvä suhteessa ilmojen viilenemiseen; nyt neidin turkki on jo sen verran paksu, että enää se ei tule juurikaan sänkyyn nukkumaan vaan viihtyy viileällä lattialla. Korva- ja tassukarvoja on jo jouduttu parturoimaan, ja turkkia pitää entiseen tapaan harjailla noin kerran viikossa. Mitään palelemisen merkkejä ei ole nähtävissä. Turkki alkaa olla jo sen verran hyvässä vauhdissa, että enää meiltä ei kysellä että "oi, kuinka vanha tuo pentu on?"

Jokainen tekee omaa koiraansa koskevat päätökset itse, minä en neuvo suuntaan tai toiseen. Toivoisin kuitenkin, että tästäkin asiasta voitaisiin puhua asialliseen ja keskustelevaan sävyyn ja järkevin argumentein.

Me odottelemme vielä kärsivällisesti, että millaiseksi turkki lopulta kehittyy. Toistaiseksi en kuitenkaan ole huomannut muita haittavaikutuksia kuin sen, että näyttelyyn ei lyhyellä turkilla ole asiaa. Kirakin on varmaan kärsinyt ihan hirveästi siitä, että olemme joutuneet keskittymään agilityyn ja muihin "ihan tylsiin" harrastuksiin. ;)

"Ja voi jehna kun mie sitten olen söpö!" t. Kira

"Mamma mulla on tyyylsäää!"

Me ollaan viime aikoina pikkaisen lomailtu koko koiraperheen voimin. Martti-mieheke on pitänyt tässä kuussa harvoja lomapäiviään, joten päästiin koko porukalla Kangasniemelle mökkeilemään niin Martin suvun kuin meidän suvunkin mökille. Lienee sanomattakin selvää että pikkuneidit nauttivat olostaan suunnattomasti. Meidän mökillä on iso, rantaa kohti viettävä piha, jossa on aivan erinomaisen mukava juosta ja riehua, eikä tällä kertaa tullut yhteentörmäyksiä peräkärryn kanssa. Martin suvun mökillä käytiin puolestaan tekemässä pieniä remppavalmisteluja, joihin Kuura osallistui lähinnä kepinpureskelumaskotin muodossa.

Emäntä oli kyllä taas tapansa mukaan hieman hermona. Olen nimittäin tuolla mökillä törmännyt suurimpaan ikinä näkemääni kyykäärmeeseen. Omasta puolestani en kyitä pelkää, lähinnä pidän käärmeitä kiehtovina. Koirien lähelle niitä en vain halua, koska nämä hassut puikkokuonot tunkevat neniään välillä vähän vääriin paikkoihin. Etenkin Kira on sellainen täpäkkä tuittupää, että se saattaisi yrittää vaikka napata käärmeen.

Rempparoudailujen jälkeen päästiin meidän suvun mökille tutustumaan suvun uusimpaan nelijalkaiseen; mummoni "adoptoi" taannoin kolmevuotiaan karkeakarvaisen kääpiömäykyn. Kodinvaihdoksen myötä myös nimi vaihdettiin, ja nykyisenä kutsumanimenä toimii Pami. Suureksi hämmästyksekseni Pami osoittautui maailman hellyydenkipeimmäksi sylikoiraksi. Ilman mitään vieraskoreutta se kiipesi syliini saman tien kun istuin sohvalle. Kuuraa se sen sijaan vierasti, varmaankin kun Kuu on niin paljon Pamia suurempi. Kiran kanssa Pamsu sen sijaan yritti leikkiä, mutta Kira ei tajunnut asiaa lainkaan vaan örisi. Että eipä mene kyllä aina ihan kemiat yhteen. Mutta täpäkästi Pami viipotti pienillä tappijaloillaan paimenkoirien perässä koko viikonlopun!





Mökillä on aina paljon tekemistä, ja niinpä aika meni rattoisasti puusavotan kimpussa. Isi ja Martti kaatoivat ja pätkivät koivuja, ja minä pistin niitä klapeiksi. Sunnuntaihin mennessä totesin kuitenkin, että nyt on saatava jo rentoutua sekä tehdä vähän kasviota. Niinpä mentiin laiturille nautiskelemaan Istrualanlammen lämpimästä vedestä, auringonpaisteesta ja vesikasveista.

Kotiinpaluun jälkeen olen yrittänyt keskittyä graduongelmien (eli tietokone- ja motivaatio-ongelmien) ratkomiseen, ja siinä sivussa siivoamaan kotia sekä pitämään treenitauosta tylsistyneet koirat tyytyväisinä. Erityisesti Kuura tuntuu protestoivan agitaukoa - se tulee mörisemään ja örisemään sekä huiskaamaan häntää mun viereen just sen näkösenä että "mennään NYT sinne treeneihin!" Valitettavasti toistaiseksi tarjolla on vain lenkkeilyä, pieniä nouto- ja tokoharjoituksia sekä lämpimillä säillä uintia. Sorry!

Ylimääräistä puuhaa sain maanantaina siitä, kun kaverini tuttavan kämppään edellisenä iltana eksynyt lepakko ei millään löytänyt tietään ulos. Niinpä hätiin kutsuttiin Suomen Chicagon Batgirl. Askartelin paidasta, henkarista, langasta, maalarinteipistä sekä mopin varresta lepakkohaavin ja kävin nappaamassa lepakkoraasun talteen ja vapauttamassa sen metsänlaitaan. Enemmän aikaa taisi kulua asunnon omistajan kanssa rupatteluun - hänellä kun oli työlinjainen auspai, ja harrastuslista oli melko mittava. Juttuja kuunnellessa alkoi itselläkin hieman itää ajatus tokoilusta Kuupperin kanssa... Mutta katsotaan nyt. Jos mulla on syksyllä kaksi aksakoiraa ohjattavana ja ensi kaudella mahdollisesti myös kisattavana, niin aika ja rahat taitavat aika napakasti upota siihen + mahdollisiin metsästysreissuihin. Mutta ainahan voi haaveilla. ;)

Tikkejä, taitoa ja turkinhoitoa

 Meillä ei mennyt juhannus ihan putkeen. Kuura juoksi juhannusaaton aamuna mökin pihassa päin peräkärryä, ja repäisi silmäkulmansa oikein huolella auki. Noh, ei muuta kuin lautalla mantereelle ja eläilääkäriä metsästämään. Jos joku on ikinä yrittänyt saada Savonlinnassa juhannusaattona eläinlääkäriä kiinni, niin tietää hyvin millaisissa fiiliksissä elin muutaman seuraavan tunnin. Lopulta pääsimme Kerimäelle päivystävän eläinlääkärin vastaanotolle. ELL totesi haavan niin syväksi että lihakset näkyvät, joten pakkohan se oli tikata. Saatiin myös antibiootit, kipulääkkeet ja kauluri matkaan, puhumattakaan aika mojovasta laskusta. Onneksi Kuu on ollut maailman kiltein potilas, sopeutui kauluriin todella helposti eikä yrittänyt missään vaiheessa hangata tikkejä tai muuta vastaavaa. Nyt tapaturmasta on liki kaksi viikkoa, ja paraneminen on sujunut hyvin. Maanantaina otin tikit pois omin kätösin. Tämä pikkuneiti on kyllä hämmästyttänyt mut kiltteydellään - ei varmasti ole mukava tunne koiralle, kun se joutuu makaamaan aivan paikallaan kyljellään kun silmäkulmasta nyhdetään tikkejä. Mutta niin vain se onnistui ilman ELL:n apua.

Helteiden vuoksi myös Kira sai uuden lookin. Kuuran saikun aikana Kirsulainen oli tietenkin agilityssä tuuraamassa, ja kauhulla katselin niitä helle-ennusteita. Niinpä päätimme että kiitti, näyttelyt riitti, me keskitytään agilityyn ja siellä turkki on vaan hidaste. Ja kylläpä sieltä turkin alta löytyikin pieni ja pippurinen koira! Virta lisääntyi ja agilityradalla on entistäkin enemmän vauhtia. Toissapäivänä pääsin sitten molempien hauvojen kanssa treenaamaan, ja meillä olikin mitä mainioin päätös elämäni ekalle agivuodelle; molemmat toimivat ihan älyttömän hyvin! Kiran ohjautuvuus oli parempaa kuin ikinä ennen, ja Kuuran kanssa ongelmana ollut A:n kontakti on nyt todella hyvin hallussa. Treenien jälkeen oli todellinen voittajafiilis; meistä tulee vielä hyviä! :) Seuraavaksi jännätään Kuuran terveystarkastuksia, jotka varasin elokuulle. Samalla kerralla tutkitaan silmät, lonkat, kyynärät ja selkä. Kira tulee myös silmätutkimukseen, muut siltä onkin jo katsastettu.

Tänään me kuitenkin otetaan suunta kohti Kangasniemeä, eli meidän toista mökkiä. Me ollaan nimittäin kovaa vauhtia jäämässä Summer Up -festarin jalkoihin, joten evakkoon on lähdettävä. Kun oman kodin  nurkilla hiipii 30 000 teiniä (joista huomattava osa humalassa, pilvessä tai muuten vaan sekaisin) riehumassa, huutamassa, roskaamassa ja rikkomassa pulloja, niin koiranomistajan on parempi hipsiä pois paikalta. Ei kuitenkaan ihan vähin äänin, vaan tänäkin vuonna lähetän valitusvirren tapahtuman järjestäjille. Ihan vain periaatteen vuoksi. Meitä asukkaita kohdellaan niin huonosti, ja ennen kaikkea pidän täysin käsittämättömänä sitä, että luonnonsuojelualueen vieressä voidaan järjestää festari lintujen pesimäaikaan. Viime vuonna jälki oli vähintäänkin karua katsottavaa. Onneksi meillä on paikka johon paeta, tosin kyllä sitä lasinsirua on joka paikassa vielä tapahtuman jälkeenkin.

Mutta nyt kieltäydyn ajattelemasta koko typerää festaria. Keskityn siihen että mulla on edessä pitkä viikonloppu rakkaalla mökillä, sekä maailman mahtavimmat karvakuonot kainalossa. Taidetaan varata vielä kesäksi yksi oma hallivuoro, jotta Kirankin kanssa voidaan itsekseen vahvistella kontakteja. Sillä vauhti on niin kova, että välillä maltti loppuu kesken ja kontaktilta luistetaan ennen lupaa. Eipä haittaa, sillä kontakeja voidaan treenata, mutta intoa ja tekemisen meininkiä olisi vaikeampi korvata. Ja niitä kyllä löytyy, koko porukalta. :)

Agilityn SM-kisat 2013

Tämä viikonloppu meni vahvasti agifiiliksissä, vaikka itse en radalla ollutkaan. Perjantaina huristin typyköiden kanssa vanhempieni luokse, ja kyttäilin iltakisojen tuloksia netistä. Lauantaina löysin livestreamin, ja viihdyinkin monta tuntia ruudun ääressä ihaillen upeiden koirakoiden menoa ja meininkiä. Välillä oli toki aikaa käydä lenkittämässä collietyyppisten koirien laumaa (Kira, Kuura ja Oliver) sekä käydä vanhempien terassilla nautiskelemassa auringosta joka suvaitsi näyttäytyä pitkästä aikaa. Tytöilläkin oli kivaa, paitsi että välillä piti poseerata. Tylsää!

Tänään pääsin vihdoin seuraamaan SM-kisoja myös paikan päälle Kirkkonummelle. Starttasin auton aamulla ennen seitsemää ja palasin vanhempien luokse illalla kahdeksan jälkeen. Päivä oli siis pitkä, ja eväitä aivan liian vähän! Olin myös naiivisti kuvitellut että Suomen kesä olisi lämmin vaikka välillä sataisikin. Aamupäivällä olikin jopa hieman kuuma, mutta sitten kun se perhanan viima ja kaatosade iski - noh, oli mulla sentään jonkin verran vettä pitävä takki + housut sekä sateenvarjo, mutta kylmä oli silti! Vieläkin palelee. Agilityonni ei tänään suosinut mun tuttuja, mutta päivä oli silti hieno! En ole ikinä ennen ollut katsomassa kuin epiksiä, joten tämä oli aika eri luokkaa. Päivän parasta antia taisi kuitenkin olla omassa pikku päässä syntyneet fiilikset siitä, mihin suuntaan haluan tätä omaa harrastusta viedä.

Ensinnäkin, en pidä liiasta ryppyotsaisuudesta. Suurin osa SM-kisojen koirakoista oli todellisia tsemppareita, ja vetivät radat loppuun hyvällä sykkeellä vaikka hylsy olisi tullut heti alussa. Valitettavasti kolikon kääntöpuolella oli myös niitä, jotka marssivat saman tien ulos kentältä niin, että kiukku näkyi kymmenen metrin päähän. Harmistus on luonnollista, mutta kiukkua ei haluaisi koiraurheilussa nähdä. Ehkä reagoin tähän vahvasti, koska tunnen oman koirani. Jos minä lopettaisin kiukkuisena radan kesken, niin koira menisi todella hämilleen. Eikös tämän pitänyt olla hauskaa? Tavoitteita saa olla (ja nälkä itselläkin kasvaa syödessä), mutta kyllä mulle on tärkeintä säilyttää tekemisen ilo. Epiksiä on toki huono verrata SM-kisoihin, mutta mä olen löytänyt kaikista meidän hylsyistä (eihän meillä muita olekaan!) todella paljon positiivisia puolia! Noh, ehkä tuli ryssittyä kontaktit, mutta WAU mikä irtoaminen ja hei, näin me opittiin taas jotain. :) Mua saa sitten muistuttaa tästä postauksesta jos joskus meno menee liian vakavaksi.

Me aiotaan joka tapauksessa jatkaa agilityä riemuliitomeiningillä. Mutta kyllä päivästä jäi muitakin oppeja käteen. Ainakin se, että ne kontaktit pitää vaan opettaa koiralle kunnolla! Niistä tuli tänään todella paljon hylkyjä. Mineissäkin muutama koira missasi _KAIKKI_ kontaktien poistumiset jotka radalta vaan löytyi. Me ollaan opeteltu kontaktit ns. 2 on / 2 off -menetelmällä, jossa koiran pitää pysähtyä kontaktin lopussa niin, että takatassut ovat vielä puomilla/Aalla ja etutassut maassa. Siinä on pysyttävä kunnes vapautuskäsky kajahtaa. Kiralla on välillä ollut hieman vaikeuksia maltin kanssa, mutta editys on ollut viime aikoina tosi hyvää. Kuuran oli jossain vaiheessa vaikea hahmottaa että samat säännöt pätevät myös A-esteellä, mutta sekin on alkanut tyytyä tähän tilanteeseen. Kuura tekee etenkin puomilla usein tosi hyvät kontaktit; aivan täysillä puomin loppuun ja siihen äkkijarrutus! Ei siis mitään hiippailua ja hidastelua. Kira välillä tulee vähän liiankin kovaa ja menee vähän ohi, jolloin se yleensä itse pysähtyy ja rupeaa hyppimään taaksepäin takajalat ilmassa kontaktia hakien. On muuten huvittavan näköistä! :D

Voisin lörpötellä kaikesta näkemästäni varmaan loputtomiin! Jospa mekin oltaisiin joskus niin hyviä, että voitaisiin tuoda vähän erilaista väriä lajiin, joka maxikokoisissa on edelleen kovin vahvasti bordercollieiden hallitsema. Älkää käsittäkö väärin, bc on upea rotu! On vaan jotenkin virkistävää kun on vähän laajempi rotukirjo. Ja kyllä tänään on maxiradalla nähty mm. pehkoja, nahkoja, sheltti, walesinspringereitä saksanseisoja ja unkarinviszla. Ja kelpieitä, tietysti. Loppuun vielä loistavin hyppyilme tältä päivältä:

Liitoa ja leijuntaa

Tänään me saadaan näyttää just tältä, koska meillä on takana ihan huippuhyvät treenit!

Treenien aluksi päästiin tietty tutustumaan rataan - 20 estettä, joukossa hyppyjen lisäksi putkia, pussi ja puomi. Ei mitään kovin vaikeaa. Onko tässä koira haudattuna?

Noh, ei muuta kuin yrittämään. Ensimmäisellä kerralla päätin toistaa itseäni eiliseltä ja unohdin radan - ja siis tämä ei tosiaan ole multa ihan normaalia käytöstä! Kyllä heppatyttövuosien ois mua pitänyt sen verran ratojen muistamiseen koulia että näin ei kävis kahtena päivänä putkeen! Noh, ei muuta kuin uutta yritystä peliin. Yhdessä takaaleikkauksessa oli pikkasen hiomista, mutta muuten aikalailla nappiin. Ei paha.

Seuraava kierros edessä, ja ohjaaja ilmoittaa että sama rata, mutta nyt ilman ääntä. Alussa ja kontaktilta saa toki vapauttaa, mutta muuten ei hiiskahdustakaan. No problemo - puhdas rata. Tiimi toimii, Kuura oli varmaan lähinnä tyytyväinen kun pidin suuni kiinni. ;) Seuraavan kierroksen sainkin sitten juosta ilman koiraa. Kellotettiin mun arvio siitä, kuinka nopeasti suoriudun radasta. Sitten koitti viimeinen kierros - koira mukaan, mutta tällä kertaa ei saa käyttää käsiä lainkaan. Siinä kohdassa kyllä jo hieman arvelutti - mutta eikö mitä, taas puhdas rata. Saatiin siis aivan loistava osoitus siitä, mikä merkitys on rintamasuunnalla, ei niinkään kaikella sillä huudolla ja huiskinnalla! Ja se aika - yksin kellotin ajan 46 sek. kun taas koiran kanssa tulos oli 36 sek. Hupsansaa! On se hyvä että Kuura saa mulle vähän vauhtia jalkoihin.

Lopuksi tehtiin vielä puomilla kontaktiharjoitteita niin, että hämäsin koiraa huiskimalla ja pomppimalla edessä odottaneen esteen suuntaan. "Hohhoijaa, mamma, luuletko että toi hämää mua? Tule nyt tänne antamaan niitä herkkuja!" Eli siis hieman eri meininki kuin eilisten episten ekalla radalla, jolloin tuli puomilta läpi.

Tänään me saadaan kulkea puikkonokka astetta enemmän pystyssä kuin normaalisti. :)

Epistelyä ja lisää täytettä nöyryyskansioon

Tänään oli siis viimeiset P-HAUn epikset vähään aikaan. Kuura oli löytänyt jostain laturin, ja virtaa siis riitti kahden säpäkän suorituksen lisäksi myös haukkumiseen, kiskomiseen, pomppimiseen ja muuhun ylimääräiseen riekkumiseen. Semmoinen kimeä "mä haluun, mä haluuuuun, mennään jo!" -tyyppinen haukku korvanjuuressa on muuten pikkasen rasittavaa kun päätä särkee jo valmiiksi! Jännitysmomenttina oli tällä kertaa se, että minä ja Kuura ei olla ikinä kisattu tai treenattu ulkokentällä - ja tällä kyseisellä kentällä ei edes ollut aitoja! Niinpä otettiin tavoitteeksi se, että koira pysyy radalla.

Tavoite kyllä ylittyi kirkkaasti! Kuura keskittyi olosuhteisiin nähden hyvin, ei häiriintynyt katsojista tai kentän laidalla olleista koirista ja teki A:llakin hieeeeenon kontaktin! Sitten joku vaan meni emännän aivoissa vinksalleen, ja ohjasin väärälle esteelle - aivan totaalinen aivopieru! Olin vielä edellistä suoritusta katsellessa miettinyt sitä kohtaa ja todennutkin että "toi on kyl paha jos muistaa väärin". Noh, koira meni just sinne minne ohjasin, ehkä se on pääasia? Pienen facepalmauksen ja pahan repeämisen jälkeen jatkettiin rata loppuun. Puomilta tuli kontaktista läpi (?) ja parissa hypyssä oli ihan pientä haparointia, ei kuitenkaan virheitä. Olin todella ylpeä Kuurasta!

Tehtiin myös toinen suoritus, ns. harkkarata, joka meni sitten varsin mielenkiintoiseksi heti alussa. Kuura-neiti nimittäin törmäsi päistikkaa kolmantena esteenä ollutta putkea päin. Noh, puikkokuono pikkasen vasemmalle ja sitten päästiin putken sisään. A:lta tuli sitten kontaktivirhe, mutta toisella yrityksellä tuli nätti kontakti, ja puomilla heti ekalla yrittämällä. Erityisesti ilahduin siitä, että Kuura irtosi harkkaradalla yhdelle hypylle paremmin kuin olisin osannut odottaa. Jäin putkella pahasti jälkeen (pitäisi olla Usain Bolt että ei olisi jäänyt), joten pistin henkiset sormet ristiin ja huusin napakasti "hyppy"ja viittilöin epätoivoisesti kohti iiiiihan liian kaukana edessä odottavaa estettä. Ihme ja kumma - sinne se pikkuneiti vaan meni! Nämä asiat ei meille ole vielä todellakaan mitään itsestäänselvyyksiä, mutta mun mielestä epikset on oikein hyvä paikka mennä opettelemaan. ;)

Ylipäänsä kisaajilla oli tosi paljon vaikeuksia. Porukkaa oli paljon, mutta vain kaksi ei-hylättyä tulosta, toinen medeissä (JEE! Kisakaverimme Essi ja Eevi!) ja toinen makseissa. Minä ja Kuura ei sentäs kärsitty niistä ongelmista, mistä suurin osa otti hylsyn; putken suu ja A olivat aivan vierekkäin, ja moni koira meni juurikin väärälle esteelle. Ei me kyllä myöskään oltu ainoita jotka unohtivat radan.

Hieno fiilis kyllä jäi! Moka oli ihan täysin mun, yhteistyössä ei tunnu olevan ongelmia ja sitä säpäkkyyttäkin löytyy taas! Nyt vielä omat ajatukset kasaan ni avot! Välillä pitää tehdä hölmöjä virheitä ettei kaiken pää pilvissä leijailun seassa unohda sitä tärkeintä; nöyryyttä.

Kuka on Kuura?

Kuura, viralliselta nimeltään Honey Melon Carmencita Ge Ge, tunnetaan myös nimillä Kuu, Kuukkeli, Kuupperi, Kuukuster, Kubu, Kuukutti, Kuurale, Kuukkis, Kuupu ja Sikapossu. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja Kuura on kyllä sitten viimeisen päälle rakas!

Kuu putkahti maailmaan jossakin Sipoon ja Porvoon rajamaastossa lähellä merta 10.9.2011. Seitsemän viikkoa myöhemmin huomasin kyseisen pentueen olemassaolon sekä sen merkityksellisen seikan, että pentueesta on vielä yksi tricolour-värinen narttupentu vapaana. Tutkailin kasvattajan sekä pentujen vanhempien tietoja ja taustoja, ja olin tyytyväinen. Otin kasvattajaan yhteyttä ja päädyinkin "ihan vaan katsomaan" Kuuraa ja sen pentuesisaruksia. Erityisen mukavana pidin sitä, että sain tavata Kuuran molemmat vanhemmat, ja kummallakin oli nähdäkseni hyvä, avoin ja positiivinen luonne. Erityisesti ihastuin Kuuran Saku-isään - se oli komea trikkiuros jonka häntä huiskasi non-stop ja joka yksinkertaisesti huokui sellaista "katsokaa minua kun oon niin mahtava" -henkeä. Sillä oli myös hurmaava tapa stepata etujaloillaan kun se huomasi jonkun häntä ihailevan. Pentulauma oli (luonnollisesti) hurmaava. Erityisesti tykkäsin Kuurassa siitä, että se vaikutti erittäin eläväiseltä pikku riiviöltä - en halunnut mitään rauhallista lössykkää. Änki syliin, retuutti leluja ja kokeili hampaitaan. Sanoin kasvattajalle miettiväni asiaa, mutta poistuin paikalta sydän pamppaillen onnesta - olin löytänyt oman koirani.

Kahden viikon kuluttua ensitapaamisesta, Kuuran ollessa yhdeksänviikkoinen, kävin hakemassa kakaran mukaani. Hetkeäkään en ole päätöstä katunut, en silloinkaan, kun sohva on kotiin tullessa ollut kuin meteorin jäljiltä, kun pieniä pennunhampaita on pitänyt testailla sandaaleihin tai kun teatterista tullessa kämppä oli täynnä ripulia. Kuura on ollut paljon sellaista mitä en ole osannut odottaa, mutta vielä enemmän kaikkea sitä mitä toivoin. Kuun ollessa hieman alle vuoden ikäinen pääsimme aloittamaan agilityn. Se oli jo ennen koiran hankkimista siinnellyt ajatuksissa. En kuitenkaan ollut niin varma harrastusinnostani, että olisin uskaltanut oottaa kelpien - onneksi! Kuura on ollut todella hyvä koira agilityn aloittamiseen. Se on innokas, säpäkkä ja vauhdikas mutta ei aivan mahdoton höyrypää. Oppimiskäyrä on ollut huima, niin koiralla kuin emännälläkin. Me ollaan hurahdettu lajiin aivan täysillä, eikä olla kauheasti maltettu muiden lajien pariin vielä tehdä visiittejä. Siis jos ei Kuuran noutoharjoituksia ja satunnaisia tonnikalajälkihommia lasketa.

Nyt Kuura lähestyy pikkuhiljaa kahden vuoden ikää. Tykkään siitä päivä päivältä enemmän. Edelleen on paljon opittavaa, mutta arki sujuu varsin vaivatta. Suojailen kyllä edelleen kotona sohvaa enkä jätä arvokkaita kenkiä hyllyyn, vaikka vähään aikaan mitään tihutöitä ei olekaan tapahtunut. Raha ja aika menee tehokkasti koirien kanssa puuhastellessa, mutta se antaa toisaalta niin paljon takaisin! Koirien kanssa mun stressaantunut mieli lepää, eikä agilityn sykkeessä ehdi miettiä gradun viimeisimpiä ongelmia. Kuura saa mut voimaan paremmin, liikkumaan, innostumaan ja tuntemaan ylpeyttä.

Kuura on, ainakin juuri nyt, mun elämäni koira.

Elämän pieniä voittajafiiliksiä

Uskon vakaasti siihen, että yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin kun vain vähän viitsii. Pari päivää sitten sain hienon osoituksen tästä, kun voitin pienimuotoisen taisteluni tuulimyllyjä vastaan. Meille ympäristöekologian opiskelijoille oli taannoin ilmoitettu, että ruokalapalvelumme järjestävä firma ei tarjoile kesällä opiskelijahintaista ruokaa. Olin jo viime kesänä selvitellyt asiaa, ja syksyllä lopulta saanut semmoisen vastauksen, että ravintola ei voi itse päättää, ettei tarjoa ruokaa opiskelijahintaan. Kysyin tietenkin asiaa ensin ravintolalta, ja yritin kohteliaasti selittää, että he eivät yksinkertaisesti voi olla tarjoamatta opiskelijalounasta. Eivät uskoneet. Otin siis suoraan yhteyttä Kelaan (joka siis maksaa ateriatuen) ja parin viestin jälkeen asia sai selvyyden; opiskelijat saavat ruokansa kesälläkin! Ja siis tämä vaati pari pientä näppiksennapautusta, ei sen kummempaa.

Myös koirarintamalla on tullut koettua hienoja tunnelmia. Päästiin eilen Kuuran kanssa piiiitkästä aikaa treenaamaan, ja oli kyllä hämmentävä olo. Miten ihmeessä agility voikin joskus olla niin helppoa? Kun se koira tottelee, se menee just sinne minne mä haluan, se seuraa ohjausta eikä saa mitään äkkinäisiä hepuliraivarikohtauksia. Kiran kanssa on ollut vähän toisenlainen meno. ;) Eipä sillä, mä tiedostan ihan hyvin että Kirassa on valtaisa potentiaali - välillä se lajiin syttyminen vaan palaa pikkasen räjähdysmäisesti. Kiran kanssa tuntuu siltä, että se koira on niin mahtava, koska sillä on niin kova tahto tehdä agilityä. Kuuran kanssa tuntuu siltä, että se on niin mahtava, koska sillä on niin kova tahto tehdä agilityä mun kanssa. Toki osa tästä tunteesta voi olla sitä, että me kasvetaan Kuuran kanssa viikko viikolta enemmän yhteen. Mä olen treenannut sen kanssa alusta alkaen - se on enemmän mun koira kun mikään koira ikinä.

Marttikin on päässyt viime aikoina bondailemaan Kuuran kanssa noutoleikkien muodossa. Uusi sorsalelu ja kaninkarvadami ovat olleet kovassa käytössä. Tänään pääsin ihastelemaan Kuun uima-/vesinoutokoulutusta, ja täytyy myöntää että olin aika vaikuttunut. Viime kesänä Kuu ei vielä ihan hirveästi päässyt uimaan, kun oli niin koleaa ja itse olin burnoutin partaalla gradun ja töiden takia. Siksi onkin vähän kummallista, että neiti pikku-Kuukkeli polskuttelee menemään ilman sen kummempia houkutteluja. Alkuun pitää vähän kitistä kun sorsa pitää hakea "niin kovin kaukaa", mutta pienellä kannustuksella typy lähtee reippaasti polskimaan. Ja muovisorsa palautuu kiltisti isännälle. :) Katsotaan mitä tyty tuumaa sitten, jos saadaan leikkiin vielä oikeat sorsahaisut mukaan. Myönnettävä on, että olen ihmeissäni siitä, miten lupaavalta toi "Mission impossible: colliesta noutaja" vaikuttaa. Hetkittäin jopa uskon, että noi saattaa vaikka onnistua. Se on sitten toinen juttu että saako Martti ikinä yhtään lintua tiputettua koiralle noudettavaksi. ;)

Huh hulluutta

Meillä on pitänyt viime aikoina kiirettä. Minä oon ollut jumissa ensin kenttäkurssitöissä ja sen päälle vielä erilaisissa gradujutuissa ja hallinnollisissa hommissa. Samaan aikaan Kuura on vuorotellen masistellut juoksujensa parissa ja sitten taas ajoittain ollut ärsyttävyyteen asti riehakas. Nyt ilmeisesti juoksut alkavat pikkuhiljaa olla loppumaan päin, ja tänään vedettiinkin iltapäivälenkillä melkoista rallia - kunnes sitten helle kesytti nämäkin villipedot. Olisi kiva päästä lähitulevaisuudessa taas koirapuistoilemaan Kuun kanssa, niin se sais vähän purettua virtaansa. Ensi viikolla on toki myös pitkästä aikaa treenit Kuuran kanssa! Nyt meillä onkin kolme viikkoa ollut Kiran kanssa melkosta tehomeininkiä, kun ollaan treenattu pari kertaa viikossa ja siihen vielä yhdet epikset päälle. Epikset meni muuten ihan hyvin, mutta A:n kontakti on Kiralle vaikea, ja siitä se tuli törkeästi läpi ilman lupaa. Myös pussista se (outoa kyllä) tuli aluksi samaa tietä ulos, mutta päätti sitten että ei se ollutkaan niin kamala. Ylipäänsä jäi kuitenkin positiivinen fiilis; me aletaan ymmärtää toisiamme!

Eilisissä treeneissä mun sen sijaan oli hieman vaikea tajuta Kiran menoa. Se oli tavallistakin vauhkompi, ja vaahto vaan lensi suusta kun se hengenhädässä kiljui ja räksytti. Hengenhätä siis tuli joka kerta, kun Kira ei itse saanut olla radalla viipottamassa. Jouduin välillä lähtemään sen kanssa ulos hallista kun se kävi niin kuumana. Radalla se kyllä sitten taas toimi hyvin, vaikka tehtiinkin vähän vaikeita juttuja. Nyt se alkoi jopa vähän hahmottaa paremmin sitä A:n kontaktia, kun palauteltiin asiaa mieleen oikein kunnolla. Jospa se siitä pikkuhiljaa alkaisi vahvistua.

Tänään treenivuorossa taitaa kyllä olla pitkästä aikaa Martti, eli mie saan pitää rauhallisemman illan grillailun merkeissä. :) Se voi tehdä ihan hyvää, vaikka tällaisen yliopistohallinnon täyttämän päivän jälkeen aksa voisikin pyyhkiä aivot sopivasti tyhjäksi. Ehkä picnic ajaa saman asian. Huomenna ois vuorostaan tarkoitus mennä luovuttamaan verta. Saa nähdä pääsenkö (viimeksi oli hemoglobiinit ihan siinä ja siinä...), ja jos pääsen, niin kuinka mustelmilla käsivarsi on sen jäljiltä.

Tähän loppuun vielä maahumala. Aion nimittäin tänä kesänä koota digikasvion. :)

Tehotreeniä Kiran kanssa

Kuuran juoksujen ja Martin rankkojen töiden takia minä ja Kira ollaan saatu tällä viikolla oikein tehotreeniä, kun ollaan käyty sekä eilen että tänään tekemässä samat harjoitteet. Eilen oli pikkuinen järkytys kun ohjaaja treenien aluksi kertoi, että yhtäkään juoksuaskelta ei saa ottaa. Ohjauksen kanssa piti siis olla todella tarkkana, ja saada koira irtoamaan hyvin, varsinkin putkiin. Katsahdin siinä vaiheessa Kiraa, tuota hihnan toisessa päässä kiljuvaa mustavalkoista demonia, ja repesin nauramaan. Että kyllä se Kuura-neiti hyvin osasi juoksunsa ajoittaa. Sen kanssa tuo harjoite olisi ollut todella mielenkiintoinen ja huomattavasti helpompi. Ensinnäkin Kuura kuuntelee mielestäni ohjausta paremmin ja malttaa. Toisekseen, Kuura irtoaa paljon paremmin. Kiralle joutuu todella läheltä näyttämään varsinkin putket että se menee ne, muuten se jää siihen edustalle pyörimään ja räksyttämään. Noh, ajattelen sen niin, että Kira noita treenejä enemmän tarvitsi!

Eilen kieltämättä tuntui tosi vaikealta. Monessa kohtaa oli todella vaikea pysyä perässä, ja yhtä putkeen menoa hinkattiin moneen kertaan, kun koira vaan pyörii ja haukkuu. Se on kuin se kysyisi "OIKEESTI?! PITÄÄKÖ MUN IHAN ITE MENNÄ TONNE?!" Myös pöytä (eeeeeerittäin pitkästä aikaa) oli jännäri, mutta kyllä Kirsu sitten muisti että siellä pitää pysyä vapautukseen asti. Tuntui kyllä siltä, että Kira oli täysin hämmentynyt siitä, että mä en juossut. Tänään olikin sitten helpompaa, ja koiran päässä oli tapahtunut joku PLING, koska eilen hankalaksi huomattu putki menikin yhtäkkiä ihan hyvin. Ehkä se oli miettinyt sitä yön yli ja tullut siihen tulokseen että sinne voi mennä vaikka emäntä ois vähän kauempana. ;) Lopuksi sai myös ottaa radan ihan normaalisti, eli juoksemalla, jolloin se tuntui todella helpolta! Ehdittiin myös hinkata kontakteja. Olen tosi tyytyväinen. Pikkasen kuumottais ens viikon P-HAUn epikset, mutta en tiedä ehditäänkö, kun mulla on pitkä päivä labrassa silloin.

Ensi viikolla alkaa siis ekologian kenttäkurssi jossa oon assarina. Tänään käytiin valmistelemassa (=etsimässä noin kymmentä sorttia purkkeja, pulloja, purnukoita ja erinäisiä laitteita) juttuja kurssia varten. Oli ihan hyvä käydä myös muistelemassa spektrofotometrin käyttöä sun muuta. Tulee kyllä tiivistahtinen viikko, kun on oikeastaan vain kaksi päivää aikaa tehdä kaikki analyysit. Ehkä siitä selvitään. Nyt täytynee kuitenkin mennä unten maille, koska huomenna mulla on herätys viiden jälkeen ja sitten nokka kohti Viikkiä. Ajattelin samalla reissulla käydä vähän lintutorneilemassa ja tähyilemässä pussitiaista! Ikävä kyllä tulee näitä omia otuksia, pussipiru-Kiraa ja Kuuku-kengurua.

Pelkojen äärellä

Jos joku listaisi kaikki maailman pelot times new romanilla, fonttikoolla 10 ja rivinvälillä 1, niin lista olisi varmaan monta metriä pitkä ja sitä joutuisi jatkuvasti täydentämään. Tyypillisiä pelkoja ovat mm. korkeanpaikankammo, ahtaanpaikankammo, hämähäkkien tai käärmeiden pelko ja lentopelko. Sitten on erittäin outoja pelkoja, kuten antofobia (kukkien pelko) tai vaikkapa maapähkinävoin kurkkuun juuttumisen pelko. Pelkoja on myös hyvin eriasteisia. On lievää pelkoa, viisasta pelkoa (kannattaakin väistää, jos kohtaa polulla kyyn) ja sitten on ihan kunnon fobioita.

Mun elämään eniten vaikuttanut pelko on nimeltään emetofobia, sairaalloinen oksentamisen pelko. Pahimmillaan pelko oli lapsuudessa ja nuoruudessa sitä luokkaa, etten pystynyt sanomaan koko sanaa "oksentaa", enkä pystynyt katsomaan telkkarista vaikkapa leffaa jossa joku yrjöää. En, vaikka tiesin että se on näyteltyä, että se tyyppi vaan tekee niitä ääniä ja sylkäsee jotain puuroa suusta. Iän myötä pelko on lievittynyt ihan huomattavasti, ja kohdistuu nykyisin lähinnä tarttuviin tauteihin. En tietenkään erityisemmin tykkää olla vaikkapa kännioksentelijoiden lähellä, mutta en saa siitä pakokauhukohtausta. Emetofobia on tosin siitä mielenkiintoinen pelko, että joillain siitä kärsivillä pelko kohdistuu nimenomaan toisten ihmisten oksentamiseen, mutta omista yrjöämisistään he eivät ahdistu. Mulle kyseessä on myös sosiaalinen fobia - kaikkein pahinta olisi, että oksentaisin jotenkin "sopimattomassa" tilanteessa, kuten muiden ihmisten nähden. Pelkään, että mua tuomittaisiin siitä todella pahasti. En tiedä mistä tämä on saanut alkunsa, mutta ilmeisesti jo hyvin varhain lapsuudessa. Emetofobia on vähäisestä tunnettuudestaan huolimatta yksi yleisimmistä peloista. Valitettavasti se saatetaan usein diagnosoida väärin esimerkiksi syömishäiriöksi, sillä monilla emetofoobikoilla on todella suuret rajoitteet siihen, mitä syövät ja mitä eivät. Pelkoon saattaa liittyä myös paniikkihäiriötä ja pakko-oireita, vaikkeivät ne aina fobiasidonnaisia olekaan.

Muitakin pelkoja multa löytyy. Moottoritiet ja vastaavat ovat yksi hankalimmista. Nykyisin niitä voi niin mukavasti vältellä, kun saa itse valita mistä ajaa. Yritän kuitenkin silloin tällöin myös altistaa itseäni ajamalla tarkoituksella moottoritiellä, viimeksi viime viikolla. Tänään ajattelin ahdistuksesta huolimatta ajaa moottoriliikennetietä pitkin Kaipiaisiin - tai ainakin yritän. Tuntuu että mulle on myös vaikeaa se, että joutuu ajamaan hyvin nopeaa vauhtia korkealle mäelle tai vastaavalle. On aivan sellainen olo, että mun tasapainoaisti tai jokin muu ei oikein pysy perässä, vaan mua alkaa herkästi huimata. Yksi vaikeimmista tilanteista on myöskin iso silta - siitä ylläoleva kuva Heinolan Tähtisillasta. Siinä yhdistyy vielä kaksi kammottavaa elementtiä - moottoritien hallitsematon vauhti ja silta, jonka rakenteet kohoavat korkeuksiin. Kuva on parin vuoden takaa, jolloin kävin kävellen voittamassa pelkoani. Pystyinkin menemään aivan sillan lähelle. Kyllä se pientä sykkeen kiihtymistä aiheutti, mutta pelko oli hallittavissa. Sillan yli en kuitenkaan pysty ajamaan, en ainakaan vielä. Jo lapsena pelkäsin sitä, mutta selvisin aina ihan hyvin kun vain suljin silmät sillan ajaksi. Mua on kuitenkin silloin huijattu avaamaan silmät kesken sillan ("nyt se silta loppui"), mikä on varmasti pahentanut pelon niin, että lopputulos on tässä. Fobiasta kärsivää ei ikinä pitäisi "pakottaa" kohtaamaan pelkoaan, vaan altistumisen pitää lähteä pelkoisesta itsestään. Martti yrittää mun onneksi ymmärtää näitä mun omituisuuksia, ja suostuu ajelemaan mun kanssa milloin mitäkin maisemareittejä ja tarpeen tullen pysähtymään johkin luonnon helmaan hengittelemään. Siitä mun on oltava todella kiitollinen.

Lievempinä mulla on myös korkeanpaikankammoa (sitä käyn hoitamassa mm. kiipeämällä hitaasti mutta varmasti Luhdanjoen lintutorniin silloin tällöin) sekä lentopelkoa (josta huolimatta olen ollut lentokoneessa 6 kertaa elämässäni). Hammaslääkäriä pelkään jonkin verran myös, mutta nykyisin sinnekin kykenen jo menemään. Ampiaisia ja muita pistäviä ötököitä koitan viisaasti välttää - sain nimittäin joltakin öttiäiseltä viime kesänä TODELLA kivuliaan piston käsivarteen, ja pistokohta turposi todella pahasti. Käsi meni aivan toimintakyvyttömäksi. En todellakaan haluaisi vastaavaa pistosta esimerkiksi kasvojen tai kaulan alueelle. Hyrr!

Noh, sen verta meikäläisen peloista. Kohta pitää ruveta valmistautumaan lähtöön. Käytiin jo hakemassa henkisiä voimavaroja aamupäivälenkillä Kilpiäisistä, jossa ruokokerttuset piti meteliä, hernekerttu lauloi omaa konserttiaan, nokikana uiskenteli, telkillä oli kolmiodraamaa ja Kuura löysi ystävän - meidän kanssa samalla laiturilla istuskelleen iäkkäämmän rouvashenkilön. Eilen illalla käytiin myös detektorin kanssa iltakävelyllä, ja kuulinkin kesän ensimmäisen pohjanlepakkoni! Niissä hetkissä ei peloille ja ahdistuksille ole pienintäkään sijaa. Luonto on mulle parasta lääkettä suunnilleen kaikkeen. Loppuun vielä kuva mun personal trainerista, elämän ilosta ja ylpeydestä sekä parhaasta terapeutista, Kuurasta. "Heitätkö mulle pallon, pliiiiiiiiis?" :)

Naistenvaivoja

Jaaha, seuraava treenitauko poksahti päälle, kun Kuura päätti aloittaa juoksunsa. Kyllä harmittaa ja rankasti. Tuo neiti ei näköjään malta pitää edes ihan puolen vuoden taukoja. Ei auta muu kuin lähteä ostamaan uusia juoksupöksyjä - edelliset Kuura tuhosi puoli vuotta sitten. Ei ilmeisesti ollut neidille sopiva kuosi. :D Onneksi tuo putsailee itseään aika hyvin, eli ihan hirveän täplikäs meidän lattia ei vielä ole. Olen kuitenkin ajatellut, että seuraavien juoksujen jälkeen leikkautan Kuuran. Jalostukseen se ei joka tapauksessa sovi, ja mielestäni narttukoiran leikkauttaminen on myös koiran terveyden kannalta tärkeää - eipä sitten tule niitä kohtutulehduksia ja nisäkasvainten riski pienenee. Meidän kohdalla nuo juoksut on siitäkin hankalia, että treeneihin ei pääse, eikä voida myöskään vierailla mun vanhempien luona. Myös Kuuran mielialaan ja vireeseen juoksut vaikuttavat ihan selvästi.

Noh, onneksi juoksutkin menevät muutamassa viikossa ohi, ja leikkauksen jälkeen niitä ei tartte enää miettiä. Aina välillä pudistelen päätäni niille ihmisille, joiden mielipide narttukoiriin on se, että "minä en narttua halua, kun niillä on juoksut!". juu, nartulla on juoksut, mutta kokemuksesta voin sanoa sen, että uros kärsii kaikkien lähialueen narttujen juoksut! Kirahan on leikattu jo 1,5-vuotiaana, eli sillä treenit jatkuvat normaaliin tapaan. Toissapäivänä mä sain pitkästä aikaa viedä Kirsun aksailemaan, koska Martti ja Kuura olivat kykkineet koko päivän metsässä. Vaikka molemmat meidän koirista on todella yli-innokkaita ja kiihkeitä radalla, niin Kira on kyllä ihan omaa luokkaansa. Sitä on välillä vaikeampi ohjata, koska se olisi vaan menossa niin täysillä, ettei oikein malttaisi kuunnella. Jostain syystä se myös irtoaa huonommin, etenkin putkiin. Toisaalta Kiralla on aivan ylivoimainen vauhti ja sellainen rakkaus lajiin, ettei paremmasta väliä. Viime aikoina sillä on myös syttynyt uusia idealamppuja; kepit on opittu tekemään kunnolla ja toissapäivänä keinukaan ei enää pelottanut, vaan siihenkin piti mennä täysillä. Aiemmin on menty melkein ryömimällä. Hieno tyttö! :)

Siinä vielä kuva Kirasta viime kesältä. Kyllä se vaan on kaunis koira, ainakin miun silmissä. :)

Liikuntaa ja latautumista

Mun melkein kahden viikon liikunta-/hikoilukielto (joka siis johtui parin hankalan luomen poistosta) on nyt kärsitty, ja pääsin tänään sopivasti agitreeneihin. Kuura oli ilmeisesti kaivannut treenejä vähintään yhtä paljon kun minä, jos vauhdista ja vaarallisista tilanteista voi mitään päätellä. Tehtiin 23 esteen rataa (hyppyjä, putkia, keppejä, keinu + puomi). Olin todella ylpeä pikkuneidistäni, vaikka kertaalleen yks este lähti vähän rymisten mukaan ja pari kertaa piti lähteä ilman lupaa keinulta. Meidän ihana ohjaaja onkin joskus sanonut Kuurasta että "on kyllä omituinen collie kun tykkää noin paljon keinusta" - keinu on kuulemma hyvin havan koiran suosikki. Pujottelu oli tänään ihan superpositiivinen yllätys - ei lainkaan virheitä. Takaaleikkaukset on olleet Kuuralle vähän vaikeita alkuun, mutta hirmu nopeasti se nekin on hiffannut. Meitä on jo vähän patisteltu kisaamaan virallisiin, mutta katsotaan sitä sitten ensi vuonna... Toistaiseksi me vaan pidetään hauskaa treenien ja episten merkeissä ilman mitään paineita suorittamisesta. :)

Päivän muita positiivisia yllätyksiä olivat treenihallin seinustalla täysillä kukkivat voikukat sekä siellä täällä jo ihan selkeästi vihertävät koivut. Jos jollekin on epäselvää, niin sanotaan vielä kerran; en tykkää talvesta. Talvi merkitsee mulle lähinnä sairastelua, sulkeutumista, väsymystä ja kylmyyttä. Keväällä ja kesällä elämässä on ihan toisenlainen vire. Lintu- ja lepakkoharrastuskin on aika jäissä koko talven. Suurin osa linnuista on jo palannutkin etelänlomiltaan, ja lepakkohavainnoistakin oon kuullut. Parina iltana olen itsekin pyörinyt detektorin kanssa, mutta toistaiseksi tuloksetta.

Ajelin vielä iltaa vasten kotiseudulle Kellokoskelle vanhempien huomaan. Huomenna mun pitäis selviytyä yhden valmistelutyöryhmän kokoukseen Viikkiin. Helsinki ei ole mun suosikkipaikkoja maailmassa - mutta siitä ehkä joskus myöhemmin. Illan kunniaksi vielä pari kuvaa Kuurasta, maailman parhaasta tiimikaverista!

Kuvat on ottanut Martti. :)

Keitä me olemme?

Kirjoittajana häärin minä, Tuuli. Törkytassut ovat "uusiokoiraperheeseemme" kuuluvat paimentyttöset Kira ja Kuura. Oma laumamme syntyi, kun minä ja Kuura päätettiin lyödä hynttyyt yhteen poikaystäväni sekä hänen koiransa Kiran kanssa.

Kira on kolmivuotias shetlanninlammaskoira, jonka mielestä aivan kaikki pitää tehdä täysillä tai vielä vähän kovempaa. Muutaman kerran Kiraa on luultu bordercollieksi sen mustavalkoisen värin sekä lievästi ylikierroksilla pörräävän päänupin takia. Kiran kanssa harrastetaan pääasiassa agilityä, mutta onpa neiti päässyt tokoa ja flyballiakin kokeilemaan. Minä olen myös ovelasti napannut Kiran näyttelykaveriksi, joskin sillä saralla on kaikin puolin hiljaisempaa. Lampaille syttymistä ollaan käyty kokeilemassa, mutta Kiralla roihahti vähän turhankin paljon. Kaikkien lampaiden onneksi höyryjä päästettäneen jatkossa lähinnä agin parissa.

Kuura on mun aivan ikioma sileäkarvainen (ent. lyhytkarvainen) collienarttuni. Ikää on karttunut reilut puolitoista vuotta, joista viimeiset kymmenisen kuukautta olemme viihtyneet agilityn parissa. Kuura on nuoresta iästään huolimatta törkytassuista rauhallisempi (joskaan en ylipäänsä ole koskaan tavannut Kiraa vilkkaampaa koiraa) ja sosiaalisempi. Treeneissä Kuurasta kuitenkin kuoriutuu varsinainen sähikäinen, eivätkä meidän ensimmäiset episkokeilutkaan ole olleet lainkaan lannistavia. Tarkoitus on joskus kilpailla virallisestikin kunhan Kuura saa puhtaat paperit lonkka- ja kyynäräkuvista sekä kypsytään vielä molemmat vähän. Näyttelykehään Kuuran kanssa ei kummemmin ole asiaa, kiitos lievän yläpurennan. Sen sijaan meillä on haaveissa joku harrastus, jossa Kuura pääsisi käyttelemään komeaa klyyvariaan. Kuurasta yritetään myös saada välttävä noutaja tai saaliin ilmaisija.

Pääasiassa me eletään kuitenkin ihan tavallista elämää. Tehdään pitkiä lenkkejä luonnossa, syödään ja nukutaan. Mulla on opinnot siinä vaiheessa, että gradu pitäisi saada nykäistyä kasaan. Kandidaatintutkielmaa kirjoittaessa innostuin aivan tavattoman paljon linnuista, mutta gradua teen vähän toisenlaisista lentelijöistä, lepakoista. Minä ja tytöt herätetäänkin säännöllisesti hilpeyttä kulkemalla milloin missäkin päin Lahtea keskellä yötä detektorin kanssa. Huvinsa kullakin. ;)